Nyt uskalsi Oblomov katsahtaa neitoa silmiin, jotka olivat kuivahtaneet kyyneleistään. Olga katseli miettiväisenä alas maahan ja piirteli päivänvarjostimellaan hiekkaan.
— Pankaa taas maata seljällenne, — lisäsi hän sitten: — niin ette erehdy ettekä "putoa pohjattomaan syvyyteen."
— Minä olen myrkyttänyt teidät ja te olette myrkyttänyt minut — sen sijaan että olisi voitu olla onnellisia ystäviä … — jupisi Oblomov katuvaisesti.
— Juokaa te kaljaanne niin ette syö myrkkyä, — pisteli yhä neito.
— Olga! Tämä ei ole jalomielistä! — sanoi Oblomov. — Senjälkeen kun minä itse rankaisin itseäni tunnustamalla että…
— Niin, sanoissa te rankaisette itseänne, heittäydytte kuiluun, annatte puolet elämäänne, ja niissä teille tulee epäilyksiä ja unettomia öitä: kuinka helläksi, varovaiseksi ja huolehtivaksi te tulette itseänne kohtaan, kuinka kauvas te näette eteenpäin!…
"Mikä totuus, ja kuinka se on yksinkertainen!" ajatteli Oblomov, mutta häpesi sitä ääneensä sanoa.
Miksikäs ei hän itse ollut sitä selittänyt itselleen, vaan sen teki hänelle tuo nainen, joka vasta oli elämänsä alussa? Ja kuinka nopeasti hän sen teki! Hän, joka vast'ikään katseli elämää vielä sellaisena lapsena. — Meillä ei ole mitään sen enempää puhuttavaa, — päätti Olga nousten penkiltä. — Jääkää hyvästi, Ilja Iljitsh ja olkaa… rauhallinen; siinähän teidän onnenne on.
— Olga! Ei, Jumalan tähden, ei näin! Nyt, kun kaikki jälleen on käynyt selväksi, älkää ajako minua pois … — hätääntyi Oblomov tarttuen neitoa kädestä.
— Mitä te minusta tahdotte? Te epäilette että minun rakkauteni teihin on erehdys; minä en voi rauhoittaa teidän epäilystänne, sillä ehkä onkin se erehdys — enhän tiedä…