Oblomov päästi Olgan käden. Jälleen oli puukko tähdätty häntä kohti.
— Kuinka ette tiedä? Ettekö sitten tunne? — kysyi hän ja hänen kasvoiltaan ilmeni taas epävarmuutta. — Epäilettekö sitten todella että…?
— En minä mitään epäile, sillä eilenhän minä teille sanoin mitä tunnen, mutta kuinka on oleva vuoden perästä — sitä en tiedä. Vaan voipikos yhden onnen perästä seurata toinen, sitten kolmas ja samallainen? — kysyi Olga katsoen suurin silmin Oblomoviin. — Sanokaa te, joka olette minua kokeneempi.
Mutta Oblomovin ei tehnyt enää mieli vakuuttaa neitoa tässä asiassa ja hän pysyi vaiti heilutellen toisella kädellään akasiaa.
— Ei, elämässä rakastetaan ainoastaan yhden kerran! — saneli hän sitten kuin koulupoika opittua korulauselmaa.
— Siinä nyt näette, niin minäkin uskon, — lisäsi neito. — Jos ei se niin ole, niin ehkä minäkin lakkaan teitä rakastamasta, ehkä erehdykseni koskee kipeästi minuun ja teihin myöskin; ehkä me todella eroamme! … Mutta rakastaa pari-kolme kertaa … ei, ei… Minä en tahdo sitä uskoa!
Oblomov huoahti. Tämä luulo pyöri mahdollisesti hänen mielessään ja miettiväisenä kieppui hän sen ympärillä. Mutta joka askeleella tuli hänen helpompi olla, ja tuo hänen yöllä mieleensä johtunut erehdys tuntui olevan niin kaukana tulevaisuudessa… "Eihän tämä ole mikään ohimenevä lemmentunne, koko elämähän on sellaista…" pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä: "ja jos työntää luotaan jokaisen tapauksen pitäen sitä erehdyksenä, niin milloinka sitten tulee se oikea? No voi minua! Ihanhan olen ollut kuin sokaistu…"
— Olga, — sanoi Oblomov hieman koskettaen kahdella sormellaan neidon vartaloa (tämä pysähtyi): — te olette viisaampi kuin minä!
Olga pudisti päätään.
— En ole viisaampi, vaan luonnollisempi ja rohkeampi. Mitä te pelkäätte? Luuletteko te todella, pilaa tekemättä, että voi lakata rakastamasta? — kysyi hän ylpeällä vakaumuksella.