— Se oli julma tuo "ei ikinä"! … — lausui Oblomov surullisesti ja huokasi.
— Se on kuihtuvainen! — kuiskasi neito tuskin kuultavasti ja punastui.
Ja hän heitti Oblomoviin häveliään, hyväilevän katseen, otti tätä molemmista käsistä kiinni, puristeli niitä omissaan ja painoi ne sitten sydäntänsä vasten.
— Kuuletteko, kuinka se tykyttää! — virkkoi hän. — Te olette peljästyttänyt minua. Päästäkää!
Ja katsahtamatta Oblomoviin pyörähti neito äkkiä irti ja läksi juoksemaan pitkin käytävää hiukan nostaen edestäpäin hameensa helmoja.
— Mihinkä te sellaista vauhtia? — huusi Oblomov perään. — Minä olen väsynyt, en jaksa juosta teidän perässänne…
— Jättäkää minut. Minä juoksen laulamaan, laulamaan, laulamaan!… — huusi neito vastaan palavin kasvoin. — Rintaani ahdistaa, koskee melkein kipeästi…
Oblomov jäi paikoilleen ja tuijotti kauvan neidon jälkeen ikäänkuin poislentävää enkeliä.
"Kuihtuukohan tämäkin hetki?" ajatteli hän miltei alakuloisesti, tuntematta itsekään, kävelikö eteenpäin vai seisoiko yhdessä kohti.
"Syreenit ovat surkastuneet", mietti hän jälleen: "eilispäivä on kadonnut ja yö näkyineen ja painostuksineen on myös kadonnut… Niin! Ja tämä silmänräpäys kuihtuu myös niinkuin syreeni. Mutta kun yö on mennyt, niin sijalle taas tuulahtaa aamu…"