— Mitä kummaa tämä on? — sanoi hän ääneensä syventyen itseensä. — Lempikin on myös … niin juuri, lempi? Ja minä kun luulin että se niinkuin helteinen puolipäivä riippuu rakastavaisten päällä eikä mikään silloin liikahda eikä tuulenhenkäystä tunnu sen ilmapiirissä. Vaan rakkaudessa ei olekkaan rauhaa, näen mä, se liikkuu aina jonnekkin eteenpäin … "niinkuin koko elämä", kuten Stolz sanoo. Eikä ole vielä syntynyt sitä Jeesus Natsarealaista, joka sille sanoisi: "seis äläkä liikahda!" Mitähän huomispäivä tuopi mukanaan? — kysyi hän huolestuneesti itseltään ja lähti mietteissään ja laiskasti kotiinsa päin astumaan.
Kulkiessaan sivu Olgan ikkunain kuuli hän kuinka neidon täyteläinen rinta huojensihen Schubertin säveliin ikäänkuin olisi se itkenyt omaa onneaan…
Hyvä Jumala! Kuinka suloiselta sentään tuntui elää mailmassa!
11.
Kotiin tultuaan löysi Oblomov entisten lisäksi kirjeen Stolzilta, joka kirje alkoi ja loppui sanoilla: "nyt tai ei koskaan!" se oli täyteen sullottu nuhteita siitä ettei Oblomovia vieläkään kuulunut eikä näkynyt ja miksi ei hän lähde liikkeelle, sitten oli kehoitus välttämättä saapumaan Shweitsiin, jonne Stolz oli jo menossa, ja lopuksi että ainakin tavattaisiin Italiassa.
Jos ei näin, niin pyysi hän Oblomovia matkustamaan maakyläänsä, järjestämään asiansa, pudistamaan hereille talonpoikien sikseen jätetyn elämän, tarkastamaan ja määräämään tulonsa sekä ryhtymään uusien huoneiden rakennuspuuhiin.
"Muista meidän sopimustamme: nyt tai ei koskaan!" lopetti Stolz kirjeensä.
— Nyt, nyt, nyt! — hoki Oblomov. — Andrei ei tiedä, mikä romaani täällä paraikaa riehuu minun elämässäni. Kaikesta hän sitten puhuukin kuin mokomista asioista! Voinkos minä semmoisiin seikkoihin milloinkaan ryhtyä? Koettaisippas itse, minun asemassani. Kyllähän ranskalaisista ja englantilaisista saa lukea, kuinka he muka aina tekevät työtä ja muka kaikki asiat ymmärtävät. Mutta nehän matkustelevat, maleksivat pitkin koko Eurooppaa, muutamat halki Aasian ja Afrikankin noin vain huvikseen: mikä piirtääkseen maisema-albumin, mikä kaivellakseen muinaisjäännöksiä, mikä taas ampuakseen leijonia tai pyytääkseen käärmeitä. Tai istuskelevat he kotosalla ylhäisessä joutilaisuudessa, einehtivät ja syövät päivällisiä ystäväinsä kanssa ja naisten seurassa — siinä niiden koko työ. Mutta mikä pakko työn tekijä minä tässä olen? Se on vain Andrein keksintöjä tuo: Minulla on vatsa täynnä ja vaatteet päällä. Tosinhan Olga tuonoin taas tiedusti, onko minulla aikomus matkustaa Oblomofkaan.
Oblomov kiiruhti kuitenkin kirjoittelemaan ja sovittelemaan, ajoipa arkkitehtinkin luo ja pian oli hänen pienellä pöydällään leviteltyinä uuden rakennuksen ja puutarhan piirustukset. Talo oli suunniteltu perhettä varten, se oli tilava ja siinä oli kaksi parveketta.
"Tuo on minun kamarini, tuo on Olgan, tuossa on makuuhuone, tuossa lastenkamari"… ajatteli hän hymyillen. "Mutta talonpojat, talonpojat" … ja hymy hävisi hänen huuliltaan, huoli rypisti hänen otsaansa. "Se naapuri se kirjoittaa ihan yksityisseikkoja myöten, puhuu pellon hoidosta, riihenpuinnista ja sensemmoisista… Ats kuinka ikävää! Ja vielä ehdottaa hän yleiseen laskuun tieni pidennettäväksi suureen kauppalaan asti, sillan rakennettavaksi joen yli sekä pyytää sitä varten kolmetuhatta ruplaa rahaa, tahtoo että minä panttaisin Oblomofkan… Vaan mistäs minä tiedän, onko tämä tarpeen? … Kuka siitä selvän saanee? Ehkä hän minut peijaa?… Otaksukaamme että hän on rehellinen ihminen ja että Stolz hänet tuntee, mutta voihan hänkin pettyä ja silloin ovat minun rahani mennyttä kalua. Kolme tuhatta — se on paljon rahaa. Mistä ne ottaa? Ei, se on hirmuista! Lisäksi kirjoittaa hän että muutamia talonpoikia lähetettäisiin erämaata asustamaan ja vaatii pikimmiten vastausta — kaikkea mitä pikimmin. Hän on aikeessa lähettää kaikki asiakirjat omaisuuden panttausta varten virastoon. 'Jos siis minä hänet tahdon valita uskotuksi mieheksi, niin on minun mentävä oikeusvirastoon todistamaan' — kas sitä on hän tahtonut! Mutta minä en tiedä, missä koko virasto sijaitseekaan tai kuinka sinne edes ovet aukaistaan."