Jo on toinen viikko kulumassa eikä Oblomov ole vastannut tähän kirjeeseen, ja sillävälin kyselee Olgakin, onko hän jo käynyt virastossa. Myös Stolz on äskettäin lähettänyt kirjeen sekä Oblomoville että Olgalle ja tiedustelee tältäkin että: "mitä se mies siellä tekee?"
Mutta Olgahan saattoi ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa ystävänsä toimia ja niitäkin vain siinä piirissä, johon hänellä oli pääsy. Hän sai nähdä ainoastaan, oliko Oblomovin katse iloinen vai suruinen, ajoiko tämä mieluusti kaikilla hänen asioillaan, ilmestyikö hän sovittuna hetkenä lehtoon, ja missä määrin häntä huvittivat kaupungin uutiset sekä seuraelämän keskustelut. Kaikista luulevaisimmin piti Olga silmällä ettei Oblomov suinkaan päästänyt näkyvistään elämänsä päätarkoitusta. Jos hän kyselikin Oblomovilta tämän asioista, niin teki hän sen ainoastaan vastatakseen jotakin Stolzille, joka niistä tiedusteli.
Kesä on täydessä kukoistuksessaan, heinäkuu on loppumassa ja ilmat ovat erinomaiset. Kirkkaana päivänä tepastelee Oblomov puistossa, polttavan puolipäivän aikaan lymyää hän Olgan kanssa lehtoon mäntyjen väliin, istuu neidon jalkojen juuressa ja lukee hänelle jotakin kirjaa: Olga ompelee jo toista kanavakankaan kappaletta — herra Oblomovia varten.
Heidänkin sisässään vallitsee kuuma kesä: toisinaan nousee pilviä, mutta ne liitävät tiehensä.
Joskohta Oblomov näkeekin raskaita unia ja hänen sydäntään jyskyttävät epäilykset, niin Olga seisoo kuni enkeli häntä vartioimassa, katselee hänen kasvoihinsa kirkkailla silmillään, oivaltaa, mikä milloinkin painaa hänen sydäntään — ja kaikki on, jälleen hiljaista ja tunne virtailee taas tasaisesti kuni joen suvanto, jossa heijastelee yhä uusia taivaan värejä.
Olgan katse elämään, rakkauteen ja ylipäänsä kaikkeen kävi yhä selvemmäksi ja määrätymmäksi. Varmemmin kuin ennen silmäili hän ympärillensä hämmästymättä tulevaisuutta, hänessä nousi esiin uusia henkisiä puolia, uusia luonteen piirteitä. Ne ilmenivät milloin runollisen vaihtelevaisina ja syvinä, milloin säännöllisinä, selvinä, asteettaisina ja luonnonomaisina…
Se oli jonkunlaista itsepäisyyttä, jolla hän piti kurissa ei ainoastaan kohtalon kaikkia uhkauksia, vaan vieläpä Oblomovin laiskuutta ja henkistä velttouttakin. Mikä tahansa aije hänessä ilmaantuikin, heti ryhtyi hän sen toimeenpanemiseen ja siitä asiasta sai nyt kuulla yhtenään. Jos ei kuulla saanut, niin sai ainakin nähdä että hänen aivoissaan liikkuu yhä se yksi, ettei hän sitä unhoita, ei jätä eikä hukkaa, vaan yhä harkitsee ja hakee sitä, mitä etsii.
Oblomov ei voinut ymmärtää, mistä hänelle tuli tämä voima ja tämä ryhti — tuntemaan ja käsittämään, miten ja mitä kulloinkin on tehtävä, sattuipa mikä tapaus tahansa.
"Se tulee kai siitä", ajatteli Oblomov, "ettei hänellä koskaan nuo toiset kulmakarvat ole toisten tasalla, vaan ovat aina hieman ylempänä, ja niissä on sellainen hienohko, tuskin huomattava poimu… Siihen poimuun on hänellä tuo hellittämättömyys pesiytynyt."
Laskeutukoonpa kuinka rauhallinen ja valoisa ilme tahansa hänen kasvoilleen, niin tuo poimu se ei koskaan silene ja kulmakarvat eivät tasaannu. Mutta ulkonaista voimaa, äkkinäisiä temppuja tai oikkuja ei hänellä ole. Mielen jäntevyys ja tuo hellittämättömyys eivät viekoittele häntä askeltakaan pois naisellisuudesta.