Täytyi arvata nämät asiat tunteakseen hänet oikein, ja Olga ne arvasikin.
Miehet nauravat moisille kummallisille olennoille, mutta naiset ymmärtävät heidät heti ensi kerralla. Puhtaat, siveät naiset rakastavat heitä — myötätunteesta, turmeltuneet taas koettavat päästä likeiseen suhteeseen heidän kanssaan — saadakseen sielunylennystä.
Kesä vierähti ja kului loppuun, aamut ja illat muuttuivat pimeiksi ja kosteiksi. Eivät ainoastaan syreenit olleet kuihtuneet, vaan myös niinipuiden kukinta ja marjojen aika oli loppunut. Oblomov ja Olga tapasivat toinen-toisensa joka päivä.
Oblomovissa oli syntynyt elämänhalu, se on: hän oli omistanut jälleen kaiken sen, mistä tuonoin oli vieraantunut. Hän tiesi nyt, miksikä Ranskan lähettiläs oli matkustanut Roomasta, mistä syystä englantilaiset lähettivät laivoja ja sotaväkeä Itään sekä oli hyvin huvitettu, kun satuttiin raivaamaan uutta tietä Saksaan tai Ranskaan. Mutta tien aukaisemisesta Oblomofkan kautta suureen kylään ei hän välittänyt, virastoon ei hän mennyt pyydettyä uskottavaisuutta todistamaan eikä hänellä myöskään tullut lähetetyksi vastausta Stolzin kirjeisiin.
Hän omisti itselleen ainoastaan sen, mikä kuului keskustelupiiriin Olgan kodissa, mitä luettiin sinne saapuvissa sanomalehdissä sekä seurasi jotenkin ahkerasti, josta kiitos olkoon Olgan jäntevyyden, uutta ulkomaista kirjallisuutta. Mutta kaikki muu kohdistui yksinomaa lemmen leikkipiiriin.
Huolimatta tiheään sattuvista näkövaihdoksista oli pääperustuksena tässä ruusunpunertavassa ilmakehässä näköpiirin pilvettömyys. Jos Olga toisinaan sattui olemaan kahdella päällä Oblomovista ja omasta rakkaudestaan häneen, jos tältä rakkaudelta jäi joutilasta aikaa ja joutilasta sijaa hänen sydämmeensä, jos eivät kaikki kysymyksensä löytäneet täyttä ja aina valmista vastinetta Oblomovin päässä eikä Oblomovin tahto mukautunut hänen tahtonsa vaatimuksiin tai Oblomov hänen valppauteensa ja elämänsä sykkäilyyn vastasi vain liikkumattoman himokkaalla katseella — niin vaipui Olga raskaisiin mietteisiin, jotakin kylmää aivankuin käärme kiemurteli hänen sydämmessään, repäsi hänet irti haaveilusta, ja tuo lämmin, satumainen lemmenmailma muuttui kuni syksyn kuloiseksi päiväksi, jolloin kaikki esineet näyttävät harmailta.
Hän koetti tutkia, mistä tämä onnen rikkonaisuus ja tyytymättömyys aiheutuu. Mitä häneltä puuttuu? Mitä on vielä tarpeen? Määräähän tämä kohtalo rakastamaan Oblomovia? Tämä rakkaushan on oikea sentähden että Oblomovilla on niin puhdas usko hyvään ja ennenkaikkea sentähden että Oblomov on niin hellä, niin hellä ettei Olga ikinänsä ennen ollut nähnyt sellaista hellyyttä miehen silmissä.
Mitäs sitten, jos ei Oblomov jokaiseen hänen katseeseensa vastaakkaan käsitettävällä katseella, että Oblomovin äänessä toisinaan soipi jotain ikäänkuin olisi hän sitä kuullut jo ennen, unessa tai valveilla… Se on mielikuvituksen ja hermojen vaikutusta: mitäs niistä kuuntelee tai niiden tähden päätänsä vaivaa?
Ja lopuksi, jos Olga haluaisikin päästä tästä rakkaudesta — niin kuinka siitä päästä? Asiahan on jo tapahtunut: hänhän on jo rakastunut, ja viskata rakkaus mielivaltaisesti päältään niinkuin vaate — se on mahdotonta. "Ei rakasteta kahta kertaa elämässä", ajatteli neito: "sehän, niinkuin ihmiset sanovat, olisi siveetöntä…" Niin oppi hän tuntemaan ja sai kokea, mitä lempi on ja otti jokaisen uuden askelen kyynelsilmin tai hymyhuulin syventyen sitä miettimään. Ja sitten ilmaantui tuo keskittynyt kasvojen ilme, jonka alle salautuivat sekä kyyneleet että hymy, ja joka niin peljästytti Oblomovia.
Mutta näistä mietteistä ja tästä taistelusta ei hän puhunut sanaakaan
Oblomoville.