Oblomov ei puolestaan saanut tätä rakkauttaan selväksi, vaan nukkui siinä suloisessa uinailussaan, josta jolloinkin ennen oli ääneensä haaveillut Stolzin kuullen. Aika-ajoin alkoi hän uskoa elämän alinomaiseen pilvettömyyteen ja näki jälleen unta Oblomofkasta, joka oli täynnänsä hyviä, ystävällisiä ja huolettomia henkilöitä ja jossa mietiskellen istuttiin terassilla sydän paisuksissa tyytyväisyydestä ja onnesta.
Nytkin hän toisinaan antautui näihin mielihauteisiinsa, vieläpä pari kertaa salaa Olgalta nukahti metsään odotellessaan tämän viivähtänyttä tuloa … mutta sitten äkkiarvaamatta nousi ukkospilvi hänen taivaalleen.
Kerran he näet kahden palasivat jostakin hitaasti ja ääneti, ja juuri kun rupesivat menemään valtatien ylitse, syöksähti heitä vastaan pölypilvi ja pölypilvessä kierivät vaunut ja vaunuissa istui Sonitshka miehensä kanssa sekä lisäksi eräs herra ja eräs nainen…
— Olga! Olga! Olga Sergejevna! — alettiin huutaa.
Vaunut pysähtyivät ja molemmat herrat sekä naiset astuivat niistä alas, ympäröivät Olgan, alkoivat tervehtiä ja suudella ja yht'äkkiä puhella sellaisella hälinällä ettei pitkään aikaan kukaan huomannut Oblomovia. Sitten kaikki äkisti katsahtivat häneen, toinen herroista läpi lornjetin.
— Kuka hän on? — kysyi Sonitshka hiljaa.
— Ilja Iljitsh Oblomov! — esitteli Olga hänet tuttavilleen.
Kaikki lähtivät kulkemaan kotiin asti jalkaisin. Oblomovia kiusasi tämä vieras seura, hän jättäysi siitä jälkeen ja yritti nostamaan toisen jalkansa yli risuaidan livahtaakseen ruisvainion kautta kotiinsa, vaan Olga palautti hänet katseellaan. Eihän se mitään olisi haitannut, mutta koko seurue kääntyi katsomaan häneen niin kummallisesti. Eihän tämäkään toki mitään olisi ollut vielä. Samalla tavallahan häneen oli ennenkin katsottu, siitä syystä että hänellä oli niin uniset ja ikävöivät silmät ja että hän oli niin huolimattomasti puettu.
Mutta arveluttavammaksi kävi tila, kun herrat ja rouvat siirsivät saman kummastelevan katseen Oblomovista myös Olgaankin. Tämän epäillyttävän katseen nähdessä kylmeni yht'äkkiä Oblomovin sydän; sitä rupesi kalvamaan niin kipeästi ettei hän sitä kestänyt, vaan pakeni kuin pakenikin kotiin miettiväisenä ja synkkänä.
Eivät Olgan suloiset laverrukset eikä hyväilevä vallattomuus voineet seuraavanakaan päivänä häntä huvittaa. Olgan järkähtämättömiin kysymyksiin täytyi hänen vastata valittamalla päänkivistystä, ja hän antoi kärsivällisesti kaataa päänsä päälle seitsemänkymmenen-viiden kopeikan edestä hajuvettä.