"Niin, minä" — hymisi hän riemusta värähdellen: ja vastaukseksi tulee ujostelevan myöntymyksen katse… Olga ei vastaa sanaakaan, hän punastuu vain, hymyilee sielunsa pohjasta, ja sitten hänen silmänsä täyttyvät kyynelillä…
Kyyneleet ja hymy, ääneti ojennettu käsi, sitten eloisa, veikeä riemu, onnellinen kiireellisyys liikkeissä, sitten pitkän-pitkä keskustelu, kuiskailut kahdenkesken, tuollainen luottavainen sielujen kuiskailu, salainen suostumus sulattaa yhdeksi kaksi elämää!
Silloinhan ei kukaan voi leikilläänkään muistuttaa mistään epäsiveellisistä aikeista, vaan heidän välillään vallitsee näkymätön rakkaus. Eikä kukaan enää uskalla loukata heitä katseellaan…
Oblomovin kasvot kävivät yht'äkkiä niin ankariksi ja vakaviksi.
"Niin", sanoi hän itsekseen: "Siinä on se, tuo suoran, jalon ja yksinkertaisen onnen mailma! Häpeä että olenkin näihin asti salannut nämät kukat, leijaillut lemmen tuoksussa kuin mikähän koulupoika, etsinyt kohtauksia kuutamokävelyillä, kuunnellut neitseellisen sydämmen tykytystä ja tavoitellut haaveiden harhakuvia… Hyvä Jumala sentään!"
Hän punastui korviaan myöten.
"Jo tänä iltana saakoon Olga tietää, kuinka ankaria velvollisuuksia vaatii rakkaus, tänä iltana on oleva viimeinen kohtaus kahdenkesken, tänä iltana…"
Oblomov asetti käden sydämmelleen: se tykytti voimakkaasti, mutta tasaisesti niinkuin sen pitääkin tykyttää kunniallisilla ihmisillä. Mutta taas joutui hän mielenliikutuksiin ajatellessaan, kuinkahan Olga alussa mahtaa huolestua, kun hän sanoo ettei enää ole tarvis tavatakkaan toisiaan. Sitten hän arasti ilmaisee hänelle aikeensa, mutta sitä ennen tutkistelee neidon ajatustapaa, nauttii hänen hämmästyksestään, ja sitten…
Sitten hän taas uneksii Olgan ujostelevaa myöntymystä, hymyilyä ja kyyneleitä, vaiti ojennettua kättä, pitkää salaista kuiskuttelua ja syleilyä koko mailman nähden.
12.