Oblomov kiiruhti etsimään Olgaa. Kotona sanottiin neidin lähteneen ulos, Oblomov riensi kylälle — vaan ei sielläkään tyttöä tavannut. Sitten näki hän kaukaa Olgan kiipeämässä vuorelle — niin kuin enkelin taivaaseen — näki tämän kepeästi nostavan jalkaansa ja vartalon nuorteasti notkahtelevan.
Oblomov päistikkaa hänen peräänsä, mutta Olga tuskin koskettaa jaloillansa ruohoon ja näyttää todellakin ikäänkuin lentävän pois. Puoliväliin rinnettä kiivettyään alkaa Oblomov kutsua neitoa ääneen.
Tämä on odottavinaan häntä, mutta juuri kun Oblomov on tavottamaisillaan Olgan, niin ettei ole kuin pari syltä väliä, silloin neito taas livistää eteenpäin jättäen suuren välimatkan itsensä ja Oblomovin välille, pysähtyy ja nauraa helähyttää.
Vihoviimein pysähtyi Oblomov kokonaan vakuutettuna siitä ettei neito häntä enää pakene. Ja tämä lennähtikin hänen luokseen muutamien askelten päästä, ojensi kätensä ja nauraen retuutti hänet mukaansa.
He astuivat lehtoon ja Oblomov otti hatun päästään samalla kun Olga nenäliinallaan pyyhki hänen otsaansa ja alkoi päivänvarjostimellaan leyhytellä hänen kasvoihinsa.
Olga oli erittäin eloisalla tuulella, laverteli, telmiskeli, sai yht'äkkiä viehkeän hellyyden puuskan ja sitten taas äkkiä vaipui syviin ajatuksiin.
— Koetappas arvata, mitä minä eilen tein? — kysyi hän, kun olivat istuutuneet siimekseen.
— Luit kai?
Neito pudisti päätään.
— Kirjoitit?