— En.
— Lauloit?
— En sitäkään. Minä — annoin ennustaa! — selitti Olga. — Kreivittären taloudenhoitajatar oli meillä eilen, se osaa ennustella korteista, ja minä pyysin.
— No, miten kävi?
— Eipä juuri mitenkään. Tuli esiin tie, sitten joku ihmisjoukko ja kaikkialla oli eräs vaaleaverinen mies, kaikkialla… Punastuin kokonaan, kun hän Katjan kuullen yht'äkkiä sanoi, että minua parastaikaa ajattelee patakuningas. Kun hän rupesi sanomaan ketä minä puolestani ajattelen, niin sekoitin yht'äkkiä kortit ja riensin pois. Oletko sinä ajatellut minua? — kysyi Olga yht'äkkiä.
— Ah! pääsi Oblomovin suusta. — Jospa tässä olisikin voinut olla vähemmin ajattelematta!
— Entäs minä sitten! — puheli neito haaveksivasti: — Minä olen jo kokonaan unohtanut, mitenkä muuten voisi elääkkään. Kun sinä viime viikolla ylpistyit etkä käynyt kahteen päivään — muistatko kuinka julma olit — niin minä äkkiä muutuin ja tulin ilkeäksi. Riitelin Katjan kanssa aivan niinkuin sinä Sakariiaksen kanssa, näin, kuinka hän hiljakseen itki, vaan minun ei ollenkaan käynyt häntä sääli. En vastannut tätini kysymyksiin, en kuunnellut mitä hän puhui, en tehnyt mitään, en tahtonut minnekkään. Mutta heti kun sinä tulit, muutuin paikalla kokonaan toiseksi. Katjalle lahjoitin sinipunervan leninkini…
— Se on totisesti rakkautta! — virkkoi Oblomov intohimoisesti.
— Mikä niin? Leninkikö?
— Kaikki tuo! minä tunnen sinun sanoistasi oman itseni: ei minullakaan ilman sinua ole päivää eikä elämää, öisin minä yhä näen unta kuni kukkivista laaksoista. Ja kun sinut näen — olen hyvä ja toimelias, jos en näe — niin on minun ikävä ja minua laiskuttaa, haluttaa panna maata ja olla ajattelematta mitään… Rakasta minua, älä häpeä rakkauttasi…