— Ei se todellakaan ole mitään, pelkkää roskaa vain.
— Ei, ei, jotakin erityistä se on, sano suoraan! — ahdisti neito, lujasti tarttuen kiini molemmista sortuukin reunuksista, ja tuli pidellessään niin lähelle Oblomovia että tämän täytyi kääntää kasvonsa milloin oikealle, milloin vasemmalle välttääkseen suutelemasta häntä.
Ei Oblomov näin olisi kasvojansa poispäin kääntänyt, jollei hänen korvissaan olisi jyrissyt Olgan uhkaava "ei ikinä".
— Sano se siis! — ahdisti neito.
— En voi, ei ole tarvis… — esteli Oblomov.
— Kuinkas sinä kerran saarnasitkaan että "luottamus toinen-toiseensa on keskinäisen onnen perustus", että "ei tarvitse olla yhtä ainoata sopukkaa sydämmessä, jota ei toisen silmä saisi nähdä." Kenenkäs sanoja ne ovat?
— Minä tahdoin ainoastaan sanoa, — aloitti Oblomov hitaasti: — että minä sinua niin rakastan, niin rakastan, että jos…
Hän vitkasteli sanomasta loppuun.
— Jatka! — sanoi Olga maltittomasti.
— Että jos sinä nyt rakastuisit toiseen, ja tämä toinen olisi kykenevämpi tekemään sinut onnelliseksi, niin minä… ääneti nielisin suruni kyyneleet ja luovuttaisin hänelle paikkani.