Olga päästi äkkiä käsistään Oblomovin sortuutin liepeet.
— Mistä syystä? — kysyi hän ihmetyksellä. — Minä en tätä ymmärrä. Minä en luovuttaisi sinua kenellekkään; minä en tahdo että sinä tulisit onnelliseksi toisen naisen kanssa. Se on jotakin liian viisasta, jota minä en käsitä.
Hänen katseensa harhaili miettiväisesti pitkin puita.
— Sinä siis et rakasta minua? — kysyi neito sitten.
— Päinvastoin, minä rakastan sinua aina itseuhraukseen saakka…
— Mutta miksi? kuka sinua pyytää?
— Minä sanon: siinä tapauksessa että sinä rakastuisit toiseen.
— Toiseen! Oletko hullu? Miksi näin puhut, jos kerran sinua rakastan? Vai rakastatko itse toista?
— Älä viitsi kuunnella minua niin tarkkaan? Taivas tiesi, mitä minä tässä tulen puhuneeksi, vaan sinä uskot joka sanan! Enhän minä tätä aikonut ollenkaan sanoakkaan…
— Mitäs sinä sitten aijoit sanoa?