— Ah, ei suinkaan…
— Kuinkas muuten? Jos Sonitshka miehineen tapaa meidät vielä kerran yhdessä — niin olen minä huutavassa hukassa.
Oblomov vavahti.
— Kuule, — sanoi hän hätäisesti ja takertumalla: — minä en vielä ole puhunut kaikkea loppuun … — vaan pitemmälle ei hän taaskaan päässyt.
Se, mikä hänestä kotona oli näyttänyt niin yksinkertaiselta, luonnolliselta ja välttämättömältä, mikä niin oli hänelle hymyillyt ja tuntunut hänestä onnelta, muuttuikin nyt yht'äkkiä taas ammottavaksi kuiluksi. Hänen henkeään ahdisti eikä hän rohjennut astua sen yli. Sillä nyt olisi täytynyt ottaa varma ja uskalias harppaus.
— Joku lähestyy! — sanoi samalla Olga.
— Eihän vain liene Sonitshka? — arveli Oblomov kauhistuksesta liikkumattomin silmin.
Kaksi herraa naisen seurassa kulki ohi — tuntemattomia ne olivat, ja
Oblomovilla helpoitti sydäntä.
— Olga, — virkkoi hän kiireesti tarttuen neidon käteen: — menkäämme täältä tuonne, jossa ei ketään ole. Istuutukaamme tähän.
Ja Oblomov vei Olgan penkille sekä istahti itse nurmikolle hänen viereensä.