— Mutta miksikä?
— Siksi että jo aikaa-sitten olen edeltäpäin tämän tiennyt ja tottunut tähän ajatukseen.
— Aikaa-sitten? — toisti Oblomov ihmetellen.
— Niin, siitä hetkestä alkaen kun annoin sinulle sen syreeninoksan … olen minä aatteissani kutsunut sinua…
Hän ei saanut sanotuksi loppuun.
— Siitä hetkestä?
Oblomov oli jo levittämäisillään käsivartensa ja sulkemaisillaan
Olgan kuumaan syleilyynsä.
— Kuilu aukeaa, salamat leimahtelevat… ole varovaisempi: — sanoi neito veitikkamaisesti, sukkelasti luiskahtaen syleilyn tieltä ja syrjäyttäen Oblomovin kädet päivänvarjostimellaan.
Oblomov muisti samassa uhkaavat sanat "ei ikinä" ja asettui.
— Mutta sinä et koskaan ole siitä puhunut etkä edes mitenkään sitä ilmaissut… — sanoi hän.