— Me naiset emme itsestämme mene miehelään, meidät annetaan tai meidät viedään.
— Siitäkö hetkestä alkaen siis … niinkö? … toisteli Oblomov haaveksivasti.
— Oletko sinä sitten luullut että minä, ymmärtämättä sinua, olisin; muuten näin sinun kanssasi täällä metsässä kahdenkesken kuherrellut, istuskellut iltaisin huvimajassa? — lausui Olga ylpeästi.
— Se on siis … — sopersi Oblomov, muuttuen kasvoiltaan ja päästäen neidon käden irti.
Hänen sielussaan kuohahti kummallinen ajatus. Olga katsoi häneen rauhallisen-ylpeästi ja odotti jäntevästi, mutta Oblomov ei tällä hetkellä lainkaan olisi kaivannut tätä ylpeyttä eikä jäntevyyttä, vaan kyyneliä, lemmentulta, huumaavaa onnea, vaikkapa vain silmänräpäykseksikään, ja sitten olisi elämä taas saanut virrata häiritsemättömässä rauhassa.
Vaan nyt yht'äkkiä kohtasikin häntä tuollainen tyyneys: ei mitään äkkiarvaamattoman onnen intohimoisia kyyneleitä, ei mitään häveliästä myöntymistä! Kuinka se oli ymmärrettävä?
Epäilyksen käärme heräsi ja rupesi sähisemään hänen sydämmessään…
"Rakastaako hän, vai pyrkiikö ainoastaan avioliittoon?"
— Mutta on toinenkin tie onneen, — lausui Oblomov.
— Mikä? — kysyi neito.
— Toisinaan rakkaus ei odota, ei kärsi, ei punnitse mitään… Nainen värähtelee silloin kokonaan tulessa tuntien samalla kertaa tuskaa ja sellaista riemua, jollaista…