— Et ikinä? — kysyi Oblomov alakuloisesti.
— En ikinä! — toisti Olga.
— Hm, — mutisi Oblomov miettiväisesti: — sinultako puuttuisi voimaa katsoa häpeää silmiin? Ehkä sinä et pelkäisi kuolemaa, sillä ei mestaus ole hirveä, vaan valmistukset siihen; sinä et kestäisi jokapäiväisiä kidutuksia, vaan raukeaisit kesken — niinkö?
Ja hän katsoi yhä Olgan silmiin nähdäksensä, minkä vaikutuksen tämä puhe tekee.
Vaan Olga katsoi iloisesti vastaan eikä kauhun kuva häntä häirinnyt.
Hänen huulillaan väikkyi keveä hymy.
— En minä tahdo rauveta kesken enkä kuolla! sanoi hän. — Voipi olla kulkematta sitä tietä, josta sinä puhut, ja rakastaa silti vielä voimakkaammin…
— Mutta minkätähden et kulkisi sitä tietä, josta minä puhun, — kysyi Oblomov järkähtämättömästi, miltei harmistuneena: — jos se sinusta ei ole hirveätä?…
— Sentähden että sillä tiellä lopuksi… aina erotaan, vastasi Olga: — vaan minä en tahdo erota…
Hän pysähtyi, asetti kätensä Oblomovin olkapäälle, katseli kauvan häntä silmiin, ja yht'äkkiä, viskaten päivänvarjostimensa syrjään, kietoi kätensä kiihkeästi ja kuumasti Oblomovin kaulaan, suuteli häntä, leimahti tulipunaiseksi, likisti kasvonsa hänen rintaansa vasten ja lisäsi hiljaa: — En ikinä!
Oblomov päästi riemastuneen ulvahduksen ja lankesi nurmikolle neidon jalkoihin.