KOLMAS OSA.
1.
Oblomovin kasvot paistoivat, kun hän kotiinsa kulki. Hänen verensä kiehui, hänen silmänsä säteilivät ja hänestä tuntui siltä kuin olisivat hänen hiuksensakin leimunneet ilmitulessa. Niin tuli hän ja astui huoneeseensa — ja yht'äkkiä hänen kasvojensa paiste katosi ja silmät pysähtyivät vastenmielisessä hämmästyksessä liikkumattomina yhteen kohti: — hänen nojatuolissaan istui Tarantjev.
— Mikä siinä on ettei miestä tapaa kotona? Missä sinä maleksitkin? — kysyi Tarantjev ankarasti, työntäen Oblomoville karvaisen kätensä. — Ja tuo sinun vanha pirusi on tuiki tottelematon elukka, sillä kun minä tässä tiedustin jotain suuhunpantavaa, niin ei sanonut muka olevan ja kun ryyppyä pyysin — ei sitäkään antanut.
— Minä olin vain vähän kävelyllä tuolla lehdossa, — vastasi Oblomov huolimattomasti, vielä tointumattomana loukkauksesta mitä tunsi maakuntalaisensa ilmestymisestä moisella hetkellä.
Hän oli jo ehtinyt unhoittaa sen kolkon piirin, jossa niin kauvan oli elänyt ja jo vieraantunut sen tukahduttavasta ilmasta. Mutta Tarantjev syöksi hänet taas silmänräpäyksessä aivankuin taivaasta päistikkaa alas suohon. Kiusattuna kysyi Oblomov itseltään: miksi olikin Tarantjev tullut? kauvanko hän viipyy? — ja häntä ahdisti aavistus että vielä se tässä jää päivälliseksi hänen luokseen ja silloin käy mahdottomaksi lähteä Iljinskiin. Millä kummalla saisi miehen lähtemään pois, vaikkapa se maksaisikin vähän kulunkeja? — tätä ainoata kysymystä hautoi nyt Oblomov. Ja vaieten ja tylynä odotti hän, mitä Tarantjevilla olisi sanottavaa.
— Kuules mies, etkö sinä aijo käydä katsomassa sitä uutta asuntoasi? kysyi Tarantjev.
— En sitä nyt tarvitse, — sanoi Oblomov koettaen olla katsomatta
Tarantjeviin. — En minä sinne muuta.
— Häh? Vai et muka muuta? — virkkoi Tarantjev uhkaavasti. — Kun kerran olet vuokrannut, niin tietysti muutat. Etkö muista sitoumusta?
— Mitä sitoumusta?