— Missä sinulla on ajuri? Ja mitä varten kolme täyttä hopearuplaa?
— Minä päästin sen jo pois. Mitäkö varten? Ei se edes sillä tahtonut tuoda: "sinne on niin santainen tie" sanoi. Ja täältä takaisin myös kolme täyttä hopearuplaa — tekee kaikkiaan kaksikymmentä kaksi ruplaa!
— Täältähän pääsee raitiovaunulla puolesta ruplasta, — sanoi
Oblomov: — siin' on!
Hän kaivoi hänelle neljä hopearuplaa ja Tarantjev piilotti ne taskuunsa.
— Seitsemän ruplan vahinko tuli sinun tähtesi, — lisäsi hän. — Nyt anna päivällisrahat!
— Mitkä päivällisrahat?
— Minä en enää kerkeä kaupunkiin ja siksi täytyy syödä ravintolassa tien varrella; siellä on kaikki hiton kallista: viisi ruplaa nylkevät.
Ääneti veti Oblomov esiin vaaditut rahat ja viskasi hänelle. Hän ei voinut edes istuutua pelkästä kärsimättömyydestä, jotta Tarantjev mitä pikimmin lähtisi pois, mutta tämä ei lähtenytkään.
— Käskeppäs antaa minulle jotain suuhunpantavaa — sanoi hän.
— Mutta sinähän aijoit syödä ravintolassa? — huomautti Oblomov.