Tarantjevin silmät remahtivat pullolleen tästä Oblomovin käytöksestä, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin että hän unohti edes loukkautua siitä että hänet ole asetettu alemmaksi Stolzia.
— Kas kuinka sinä nyt voit, veli… — mutisi hän ottaen hattunsa: — mikä kiivaus!
Hän silitteli hattua hihallansa, katsahti siihen ja sitten Oblomovin hattuun, joka lepäsi peilikaapin päällä.
— Sinähän et käytä hattua, sinulla on tuossa lippulakki, — sanoi hän ottaen Oblomovin hatun ja sovitellen sitä päähänsä: — annas, hyvä veli, tämä minulle kesähatuksi.
Ääneti otti Oblomov hattunsa pois hänen päästään ja asetti sen entiselle paikalleen, sitten pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja jäi odottamaan että Tarantjev menisi matkoihinsa.
— No, lempo sinut vieköön! — murisi Tarantjev vääntäytyen kömpelösti ovelle. — Sinussa on tällä kertaa … jotain… Vaan puhuhan Ivan Matveitshin kanssa, ja koetahan vain tulla ilman rahoja!
2.
Hän läksi, mutta Oblomov vajosi pahalla tuulella nojatuoliinsa ja sai siinä istua sangen kauvan ennenkuin vapautui karkeasta vaikutuksesta. Vihdoin muistuivat hänen mieleensä tämän aamun tapahtumat, ja Tarantjevin ikävä ilmestyminen haihtui hänen päästään ja hymy ilmaantui jälleen hänen kasvoilleen.
Hän nousi seisomaan peilin eteen ja korjaili kauvan kaulahuiviansa, hymyili pitkään ja katseli poskeansa, että eikö siinä vielä näkyisi jälkeä Olgan kuumasta suutelosta.
— Kaksi "ei ikinä", — äänsi hän hiljaa riemuiten: — ja mikä eroitus niiden välillä. Se toinen on jo kuihtunut, vaan toinen niin kauniisti kukoistaa…