— Mitäs annat korvausta minulle siitä puuhasta? — virkkoi Tarantjev.
— Minä lisään sinulle päivällisrahoja, — sanoi Oblomov.
— Sillä matkalla rikkipolkee toki saappaitakin enemmän edestä kuin mitä sinä aijot lisätä.
— Mene hyvä mies, kyllä minä maksan.
— Mahdotonta on minun sinne mennä, — lausui Tarantjev synkästi.
— Mistä syystä?
— Siitä syystä että on vihamiehiä, jotka ovat suutuksissa minuun ja virittävät salajuonia minua vastaan.
— No, hyvä, minä lähden sinne tästä itse, — sanoi Oblomov ja tarttui hattuunsa.
— Kuules, kun tulet asuntoa katsomaan, niin Ivan Matveitsh toimittaa sinulle kaikki. Hän on kultainen mies eikä hänessä ole vivahdustakaan mihinkään saksalais-nousukkaaseen! Syntyperäinen venäläinen, uskollinen palvelija hän on, kolmekymmentä vuotta on hän istunut samalla tuolilla, koko oikeudenistuntoa hän johtaa ja vaikka miehellä on rahaa, niin ei kuitenkaan koskaan käytä ajuria. Hänen hännystakkinsa ei ole parempi kuin minunkaan. Itse on hän tyynempi vettä, matalampi maan ruohoa ja puhuu tuskin kuultavasti eikä koskaan maleksi vierailla mailla niinkuin tuo sinun…
— Tarantjev! — huudahti Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään: — Suu kiinni sellaisista mitä et ymmärrä!