— Suu kiinni, Sakariias! — keskeytti Oblomov ankarasti.
— Te sitä lienette vienyt yhden lattiaharjankin ja kaksi kuppia meiltä? — tiedusti yhä Sakariias.
— Vai harjoja? jyrisi Tarantjev. — Voi sua vanhaa roistoa! Ole nyt toki vaiti ja tuo koreasti syötävää!
— Kuuletteko te, Ilja Iljitsh, kuinka hän minua haukkuu? — äänsi Sakariias. — Ei ole syötävää, ei edes leipää ole kotona ja Anisja on mennyt ulos pihasta, — lisäsi hän ja läksi pois.
— Missä sinä päivällistä syöt? — kysyi nyt Tarantjev. — Todentotta, nyt on kummat, kun Oblomov kävelee lehdossa eikä syö kotonaan! Milloinkas sinä tulet asuntoasi katsomaan? Syksy on käsissä, parasta että tulet pian.
— Hyvä, hyvä, kyllä minä tästä…
— Äläkä unhoita tuoda rahoja!
— Kyllä, kyllä… — vakuutti Oblomov kärsimättömästi.
— No, vieläkö mitä muuta tarvitset asuntoosi? Siellä, veliseni, on sinua varten maalattu lattiat ja katot, ikkunat ja ovet — kaikki tyyni: yli sadan ruplan se maksaa.
— Kyllä, kyllä, hyvä on… Tuota, kuules mitä tahdoin sinulle sanoa, — mutisi Oblomov yht'äkkiä: — ole niin hyvä ja käy raatitalolla, minä tarvitseisin tässä luotettavaa miestä todistamaan…