— Milloinkas on aika, jos kaikki meidän välillämme kerran on päätetty? — kysyi Oblomov kärsimättömästi. — Mitäs sitten on tehtävä nyt? Mistä on aljettava? — kysyi hän. — Ei suinkaan sekään auta että vain istumme kädet ristissä. Nythän alkaa velvollisuus ja vakavampi puoli elämästä…
— Niin alkaakin, — toisti neito katsoen häntä tutkivasti silmiin.
— Niinpä siis minä tahdon ottaa ensimmäisen askeleen ja mennä sanomaan tädille…
— Se on se viimeinen askel.
— Mikäs sitten on ensimmäinen?
— Ensimmäinen … Se on mennä sitä asiapaperia kirjoituttamaan raatitalolle.
— Niin … kyllä minä huomenna…
— Miksikäs ei jo tänään?
— Tänään … tänään on sellainen päivä että poismeno sinun luotasi, oi Olga…!
— No hyvä, siis huomenna. Mutta sitten?