Hän astui portaille ja töytäsi pahki ryppynaamaiseen akkaan, joka hameenliepeillään oli sitoa kuraissut sarafaaninsa pussiksi vyötäisilleen.
— Ketä haette? — kysyi akka.
— Talon emäntää, rouva Pshenitsinaa.
Ämmä painoi neuvottomana päänsä alas.
— Etteköhän vain hae Ivan Matveitshia? — kysyi hän. — Hän ei ole kotona, ei ole vielä palannut virkapaikastaan.
— Emäntää minä tarvitsen, — sanoi Oblomov.
Sillävälin kasvoi yhä hälinä talossa ja milloin mistäkin ikkunasta kurkisti pää; ämmän takana raotetiin ovea ja taas nykäistiin kiinni; sieltä tirkisteli kaikenlaisia kasvoja.
Oblomov kääntyi ympäri ja huomasi, kuinka pihalla kaksi lasta, poika ja tyttö, uteliaasti katseli häneen.
Jostakin ilmestyi esiin uninen talonpoika lammasnahkainen turkki päällään ja varjostaen kädellään silmiään auringolta jäi laiskasti katsoa töllistämään Oblomovia ja tämän vaunuja.
Koira yhä haukkui äkäisesti ja katkonaisesti, ja kun Oblomov vähänkään liikahti taikka hevonen polkaisi maata, alkoi heti ketjun riuhtominen ja keskeytymätön haukkuminen.