Aidan takaa oikealta näki Oblomov loppumattoman pitkän kaalimaan, vasemmalta näkyi muutamia puita ja viheriäpuinen huvimaja.
— Agata Matvejevnaako te siis etsitte? — kysyi akka. — Mitä teillä on hänelle asiaa?
— Sano talon emännälle, — puhui Oblomov: — että minä tahdon häntä tavata: olen vuokrannut täällä asunnon.
— Te taidatte olla se uusi asukas, Mihei Andreitshin tuttava?
Odottakaahan, jahka menen sanomaan.
Ja akka aukasi oven ja ovesta pinkasi syrjään muutamia päitä ja lennähti pikaisesti sisään huoneisiin. Oblomov ehti vilahdukselta nähdä jonkun naisen paljain kauloin ja kyynäspäin ja ilman päähinettä. Se oli sellainen valkoverinen, jotenkin täyteläinen nainen, joka omituisesti naurahti sille että hänet oli nähnyt vieras herra, ja hänkin pakeni muiden mukana pois ovelta.
— Olkaa hyvä ja astukaa sisään, — virkkoi ämmä palattuansa ja kuljetti Oblomovin pienenlaisen etehisen läpi melkoisen tilavaan huoneeseen ja pyysi odottamaan. — Emäntä tulee heti paikalla.
"Kylläpä se koira yhä haukkuu", ajatteli Oblomov katsellessaan huonetta.
Yht'äkkiä pysähtyivät hänen silmänsä tuttuihin esineisiin: koko huone oli näet läjätty täyteen hänen omia tavaroitaan. Pöydät pölyn peitossa, tuolit kumollaan sängyn päällä, siinä kaapit, matrassit ja astiat sikinsokin.
— Mitä tämä on? Miksei ole asetettu järjestykseen? — virkkoi hän itsekseen. — Tämähän on ilkeää!
Samassa narahti ovi hänen takanaan ja huoneeseen astui sama nainen, jonka hän äsken oli nähnyt paljain kauloin ja kyynäspäin.