Nainen oli iältään kolmenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat hyvin valkoiset ja pyöreät niin että punastus nähtävästi ei voinut tunkeutua läpi poskipäiden. Kulmakarvoja ei hänellä ollut juuri lainkaan, vaan niiden kohdalla oli kaksi ikäänkuin hieman pullistunutta, kiiltävää viirua, harvoine, heleine karvoineen. Silmät olivat harmahtavat ja yksinkertaisen sielukkaat niinkuin koko muukin kasvojen ilme, kädet valkoiset, mutta karkeat kohollaan olevine sinisine suonisolmuineen.
Puku mukautui piukasti hänen ruumiinsa ympäri ja näkyi ettei hän käyttänyt mitään keinotekoisia kaunistuskeinoja, ei edes liikanaista hametta suurentaakseen lantioiden ympärystää ja pienentääkseen vartaloaan. Senpätähden hänen peitetty povensakin, kun hän kulki ilman huivia, olisi hyvin voinut olla vahvan, terveen ja kuitenkin kainon naisrinnan mailina taiteilijalle tai kuvanveistäjälle. Korean saalin ja juhlapäähineen rinnalla näytti hänen pukunsa vanhalta ja kuluneelta. Hän ei ollut osannut odottaa vieraita ja sentähden, kun Oblomov halusi häntä tavata, oli hän kotoisten arkivaatteiden ylitse vain heittänyt juhlasaalin, pistänyt tanun päähänsä, ja astui sisään arkana, pysähtyi oven suuhun sekä katsoi ujosti Oblomoviin. Tämä nousi ylös, lähestyi ja teki kumarruksen.
— Rouva Pshenitsinako minulla on ilo nähdä edessäni? — kysyi
Oblomov.
— Ky-kyllä, — vastasi nainen. — Te ehkä tahdotte puhutella minun veljeäni? — kysyi hän epävarmasti. — He ovat virastossa eivätkä tule kotiin ennen kello viittä.
— Ei häntä, vaan juuri teitä minä tahdoin tavata, — alkoi Oblomov, kun nainen oli istuutunut sohvalle niin kauvas kuin mahdollista hänestä ja katseli saalinsa liepeitä, jotka ulottuivat lattiaan asti peittäen hänet kuin mikäkin hevosloimi. Kätensä hän myös pisti piiloon saalin alle.
— Minä olen täällä vuokrannut asunnon, mutta nyt ovat asianhaarat sellaiset että minä tarvitsenkin asunnon toisessa kaupunginosassa ja sentähden tulin puhelemaan teidän kanssanne…
Nainen kuunteli tylsästi ja jäi neuvottomana miettimään.
— Veljeni ei ole kotona, — sanoi hän sitten.
— Mutta teidänhän tämä talo on? — kysyi Oblomov.
— Minun, — vastasi nainen lyhyesti.