Emäntä keskeytti puheensa ja naurahti.
— Kuinka varovainen teidän veljenne on, — lisäsi Oblomov.
Taas hiukan naurahti emäntä ja taas tuli kasvoille tavallinen ilme. Tällä naurahtamisella peitti hän tietämättömyyttään silloin kun ei osannut mitään sanoa eikä tehdä.
— Minulle käy pitkäksi odottaa hänen kotiintuloaan, — lausui Oblomov: — vaan ehkäpä te sanotte hänelle minun puolestani että asianhaarat nyt ovat sellaiset etten asuntoa täällä tarvitse ja sentähden pyydän sen siirrettäväksi toiselle asukkaalle ja minä myös puolestani koetan etsiä halukasta henkilöä.
Emäntä kuunteli tylsistyneenä, tasaisesti räpytellen silmiään.
— Olkaa hyvä ja sanokaa, miten sen sitoumuskirjan suhteen…
— Ei se ole kotona nyt, — toisti yhä emäntä: — ettekö olisi niin hyvä ja tulisi huomenna uudestaan: huomenna on lauvantai eikä se silloin mene kansliaan.
— Minulla on kauhean paljon asioita, ei hetkeäkään ole vapaata! — selitti Oblomov. — Olkaa hyvä ja sanokaa ainoastaan että koska käsiraha jääpi teidän hyväksenne, mutta minä teille asujan toimitan, niin tuota…
— Vaan veli ei ole kotona, — puhui taas emäntä yksikantaan: — ei sitä näy vielä kuuluvan… Ja hän katsahti kadulle. — Tuosta ikkunain sivu se aina kulkee ja minä aina näen, milloin se tulee, mutta nyt ei sitä näy.
— No, minun täytyy siis lähteä pois… — sanoi Oblomov.