"Kuka sinne illalla, likaisessa syyssateessa niin kauvas!" ajatteli Oblomov, mutta katsahdettuaan neidon silmiin, vastasi hänen hymyilyynsä samallaisella suostumuksen hymyllä.
— Tilaa itsellesi nojatuoli, — lisäsi neito: — tulevalla viikolla saapuvat Majevskilaisetkin, täti on pyytänyt heidät meidän looshiimme.
Ja hän katsahti Oblomovin silmiin nähdäksensä, kuinka iloiseksi tämä tulee.
"Jumal'auta!" ajatteli Oblomov kauhistuksissaan. "Eihän minulla ole rahaakaan enempi kuin kolmesataa ruplaa."
— Kuules, pyydä tuota paroonia, hän tuntee siellä kaikki ja lähettää huomenna tilaamaan nojatuoleja.
Ja Olga hymyili jälleen ja Oblomov hymyillen vastaan kääntyi hymyhuulin paroonin puoleen pyytämään ja tämä myöskin hymyili ja lupasi toimittaa piletit.
— Toistaiseksi saat istua nojatuolissa, vaan sitten kun olet toimittanut asiasi kuntoon, — lisäsi Olga: — saat oikeuden tulla istumaan meidän looshiimme.
Ja näin sanoen hymyili hän niinkuin oli hymyillyt silloin, kun oli tuntenut olevansa täynnänsä onnea.
Oi mitä autuasta tunnetta tuulahtikaan yhtäkkiä Oblomovin rintaan, kun Olga hiukan kohotti lumoavan tulevaisuuden verhoa, tuon tulevaisuuden, jota hymyilyt peittivät kuni kukkaset!
Oblomov unhoitti jo rahaseikkansakin ja vasta seuraavana aamuna nähtyään ikkunainsa ohi vilahtavan veljen paperimytyn, muisti hän valtakirjan ja pyysi Ivan Matveitshia todistuttamaan sen virastossa. Tämä luki läpi valtakirjan, selitti että siinä oli yksi epäselvä kohta ja ryhtyi sitä korjaamaan.