Valtakirja kirjoitettiin siis uudestaan ja vihdoinkin lähetettiin se todistettuna postiin. Juhlallisesti ilmoitti Oblomov tästä Olgalle ja rauhoittui pitkäksi aikaa.
Hän oli iloissaan ettei siihen asti kunnes vastaus joutuisi, tarvinnutkaan etsiä toista asuntoa, ja siihen saakka ehtisi rahojakin taas jonkunverran karttua.
"Kyllähän sitä tässäkin voisi elää" arveli hän: "kaukana tämä tosin on kaikesta, mutta ankaran hyvä järjestys vallitsee heillä talossa ja taloudenhoito käy mainiosti."
Totta se olikin että taloudenhoito kävi oivallisesti. Vaikka Oblomov olikin omissa ruuissaan, niin valvoi emännän silmä hänenkin keittiötänsä.
Kun Ilja Iljitsh kerran sattui pistäytymään keittiöön, tapasi hän emännän ja Anisjan melkein toinen-toistensa sylissä.
Jos on olemassa sielujen sympatiiaa tässä mailmassa ja jos sukua-olevat sydämmet vainuavat jo kaukaa toinen-toisensa, niin eipä tämä koskaan liene tullut niin silminnähtävästi todistetuksi kuin hellässä suhteessa emäntä Agata Matvejevnan ja piika Anisjan välillä! Jo ensi näkemältä, ensimmäisestä sanasta ja liikahduksesta olivat he ymmärtäneet toinen-toisensa sisällisen arvon.
Niistä monista taloudellisista tempuista, joita Anisja näytti, kun hän, hiilihanko ja pesuriepu käsissään, käärityin hihoin viidessä minuutissa laittoi puoli vuotta lämmittämättömänä olleen keittiön kuntoon tai kun hän kerralla pyyhkäistä pöyhäsi varstallaan pölyt pöydiltä, seiniltä ja katoista sekä luudalla heilautti tavattoman leveitä huiskauksia pitkin lattiaa ja penkkejä tai kun hän silmänräpäyksessä kaivaa koppasi uunista tuhkaläjän — niistä kaikista työnnäytteistä ymmärsi Agata Matvejevna, minkä arvoinen olento Anisja oikeastaan oli, ja kuinka suuren auttajattaren hän hänestä oli saanut. Ja siitä ajasta lähtien antoi emäntä Oblomovin piialle lämpimän sijan sydämmessään.
Ja kun taas Anisja vuorostaan katsahdettuaan ainoastaan kerran, mitenkä Agata Matvejevna hallitsee keittiötä, mitenkä tämä noilla haukansilmillään, joilla ei ollut kulmakarvoja, huomaa töykeän Akuliinan jokaisen kömpelön liikkeen, kuinka tämä heläyttelee käskyään milloin mitäkin tekemään ja kuinka hän torilla yhdellä silmäyksellä ja hieman vain sormellaan koskettaen erehtymättä ratkaisee, kuinka monen kuukauden vanha on kana, onko kauvan siitä kun kala on kuollut ja milloinka persilja tai salaatti on irti nyhdetty kasvilavasta — niin hän ihmetyksellä ja kunnioituksen sekaisella pelvolla loi silmänsä emäntään ja käsitti että hän, Anisja, oli tähän asti elänyt ulkopuolella kutsumustaan, ja että hänen elämänsä työtantereena — ei ollut Oblomovin keittiö, jossa hänen kiirehtiväisyytensä, alati riehuva, hermostunut työkuumeensa oli suunnattu ainoastaan tempaisemaan lennosta Sakariiakselta putoavia lautasia ja laseja, ja jossa hänen kokemuksensa ja hieno harkitsemiskykynsä sai kärsiä tukahduttavaa sortoa miehen synkeän kateuden ja karkean ynseyden tähden. Nämät kaksi naista ymmärsivät toinen-toisensa ja tulivat eroamattomiksi ystäviksi.
Silloin kun ei Oblomov syönyt päivällistä kotonaan, oli Anisja läsnä emännän keittiössä ja työn innosta pyrähteli nurkasta nurkkaan, työnteli sisään ja veteli ulos uunista paistinpannuja ja melkein samalla silmänräpäyksellä aukoili kaapin ovia, lennätteli esiin mitä tarvittiin ja lupsahutteli kaapit kiinni ennenkuin Akuliina kerkesi käsittää, mistä oli kysymyskään.
Senpätähden saikin Anisja palkinnokseen päivällisen, kuutisen kupposta kahvea aamuisin ja yhtä monta iltaisin, minkä ohessa hän oli vilpittömässä, pitkälle venyvässä keskustelussa emäntänsä kanssa, joka toisinaan hänelle uskoen kuiskutteli salaisuuksiaankin.