Kun Oblomov söi päivällistä kotonaan, silloin taas autteli emäntä Anisjaa, se merkitsee: antoi viittauksia sanoin tai sormin, milloin oli aika tai milloin oli liian varhaista ottaa paisti ulos uunista, pitikö kastikkeeseen lisätä hiukan punaviiniä tai kermapiimää, tai milloin kala oli keitettävä näin eikä noin…
Hyvä-jumala sentään, millaisia tietoja he vaihtoivatkaan keskenään taloudellisissa asioissa, ei ainoastaan keittiö-salaisuuksien alalla, vaan myös muillakin aloilla, mitkä koskivat palttinan kutomista, lankojen kehräämistä, ompelutaitoa, paitojen ja vaatteiden pesua, silkkipitsien ja hansikkaiden puhdistusta, tahrojen poisottamista erilaisista kankaista vieläpä kaikenlaisten kotilääkkeiden ja ruohojen käyttämistä — sanalla sanoen kaikkea, minkä tutkisteleva ihmisäly ja vuosituhansien kokemukset olivat vieneet määrättyyn elämän kehitykseen!
Ilja Iljitsh nouseskelee aamuisin kello yhdeksän vaiheilla, näkee ensin ristikko-aidan takaa vilahtelevan veljen, joka paperimytty kainalossa on menossa virastoonsa, sitten ryhtyy hän juomaan kahvea. Kahvi on yhä sitä samaa mainiota kahvea, kerma on sakeaa, ja rasvassa paistetut leivokset ovat hauskasti mureita.
Sitten ryhtyy hän polttamaan sikaaria ja kuuntelee tarkkaavaisesti, kuinka raskaasti emäkana siellä ulkona kaakattaa, kuinka sen poikaset piipittävät ja kuinka kanarialinnut ja keltasirkut visertelevät salissa. Hän ei ole käskenyt viedä niitä pois, vaan on sanonut että: "antaahan olla — se muistuttaa niin Oblomofkaa siellä maalla!"
Sitten istahtaa hän lukeakseen loppuun huvilassa alotettuja kirjoja, väliin heittäiksen hän kirjoineen huolimattomasti pitkälleen sohvalle ja lukee…
Ihanteellinen hiljaisuus vallitsee ympärillä: kadulla kulkee sivu korkeintaan joku sotamies tai parvi talonpoikia kirveet vyöllä. Aniharvoin eksyy tänne laitakaupungille joku kulkuri-kaupustelija, joka pysähtyy ristikko-aidan eteen ja puolen tuntia siinä huutaa hoilottaa kurkkunsa täydeltä: "Ostakaa omenia ja astrakanilaisia arbuuseja!" — niin että tahtomattaankin tulee häneltä jotakin ostaneeksi.
Toisinaan tulee hänen luoksensa Màsha, emännän pikku tyttö, äitinsä lähettämänä sanomaan että siellä on myötävänä milloin pippurisieniä, milloin suolasieniä: että eikö hänkin, Oblomov, käske ottaa itseään varten pienen tynnyrin — tai houkuttelee hän luoksensa emännän pojan, Vanjan, ja kyselee tältä, mitä tämä on oppinut, panee hänet lukemaan tai kirjoittamaan sekä katsoo ja kuuntelee, hyvästikkinkö poika jo osaa lukea ja kirjoittaa.
Jos eivät lapset nykäse ovea kiinni perässään, näkee hän emännän paljaan kaulan, kumartuvan seljän ja nuot valkoisen vilahtelevaiset, alati liikkuvat kyynäspäät.
Emäntä näet on aina vain työssä, aina silittämässä, survomassa tai hieromassa jotakin, eikä hän enää ujostele eikä viskaa saalia hartioilleen, kun huomaa että Oblomov hänet näkee puoleksi avatusta ovesta, hän ainoastaan naurahtaa ja alkaa jälleen huolellisesti silittää, survoa ja hieroa suuren pöytänsä ääressä.
Joskus menee Oblomov kirja kädessä ovelle, kurkistaa sisään ja antautuu puheluun emännän kanssa.