— No sen Iljinskin ryökk … — Sakariias ei ehtinyt vielä loppuunkaan sanoa, kun Oblomov samalla oli melkein kiinni hänen nenässään.
— Si-sinä viheliäinen, ku-kuka sinun päähäsi on pannut tämän ajatuksen? — parahti Oblomov intohimoisesti koettaen hillitä ääntänsä ja työntyen Sakariiaksen päälle.
— Mikä viheliäinen minä olen? Jumalalle olkoon kunnia! — puhui Sakariias vetäytyen ovea kohti. — Kukako on sanonut? Iljinskin palvelusväki puhui siitä jo kesällä…
— Tssss! … — sihahti Oblomov nostaen sormensa ylös ja uhaten
Sakariiasta: — ei sanaakaan enää!
— Luuletteko että minä sen olen keksinyt? — jatkoi Sakariias.
— Suu kiinni! — toisti Oblomov uhkaavasti katsahtaen häneen ja viitaten häntä menemään ulos ovesta.
Sakariias lähti ja huoahteli mennessään huoneiden täydeltä.
Oblomov ei tahtonut toipua tuntoihinsa, vaan jäi liikkumattomana seisomaan samaan asentoon, kauhistuneena tuijottamaan siilien paikkaan, jossa Sakariias oli seisonut. Sitten hän epätoivoisesti nosti kädet päänsä päälle ja istahti raskaasti nojatuoliin.
"Ihmiset tietävät!" pyöri hänen päässään ajatus: "juorut kulkevat jo pitkin keittiöitä ja palvelustupia! Vai niinkö pitkälle on jo jouduttu että tuokin Sakariias uskalsi kysäistä, milloinka häät pidetään. Vaan täti ei vielä mitään epäile, tai jos epäilee, niin kentiesi jotakin muuta, pahaa… Voi herranenaika, mitä mahtaakaan hän arvella! Ja minä sitten? Ja Olga?"
— Voi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt! — valitti hän vyörähtäen vatsalleen sohvalle ja painaen kasvonsa tyynyn sisään. — Häät? Tämä runollinen silmänräpäys rakastuvaisten elämässä, tämä onnen ihana seppele — siitäkö nyt ovat puhelleet palvelijat ja rengit, vaikka ei vielä mitään ole päätetty, vaikka ei mitään vastausta maalta ole saapunut, vaikka miehellä on tyhjä kukkaro, vaikka ei toista asuntoa vielä ole löydetty…