— Lupaatko ettet vasta levitä tätä järjetöntä juttua?
— En levitä, — vastasi Sakariias hiljaa ymmärtämättä puoliakaan sanoista, tietäen ainoastaan että ne olivat niitä "ilkeitä".
— Lupaatko että heti, kun satut kuulemaan koskettavankaan tähän asiaan ja sinultakin sitä kysytään, että sanot: se on juorua, se ei ikipäivinä voi olla totta? — lisäsi Oblomov kuiskaten.
— Lupaan … — äänsi Sakariias tuskin kuuluvasti.
Oblomov silmähti häneen tutkivasti sormi uhkaavasti pystyssä. Säikähtyneenä räpytteli Sakariias silmiään ja yritti varpaisillaan hiipiä ulos ovesta.
— Kuka ensimmäisenä tästä puhui? — kysyi taas Oblomov tavottaen hänet.
— Katja sanoi Siimonille, Siimon Nikitalle, — sopersi Sakariias: —
Nikita Vasilisalle…
— Ja sinä sitten menit kaikille lörpöttämään! Minä sinulle annan kyytiä! — kähisi Oblomov: — mennä päästämään juoruja herrastaan? Hyi huuti!
— Mitä te minua rääkkäätte noilla ilkeillä sanoilla? — pyysi
Sakariias: — minä kutsun tänne Anisjan, hän se kaikki tietää…
— Mitä hän tietää? Puhu, puhu paikalla!