— Se on minun asiani se, — sanoi neito kärsimättömästi. — Vai olisikko sinusta parempi, jos olisin saapunut tänne tätini kanssa?
— Olisi, Olga…
— Jos sen olisin tiennyt, niin olisin pyytänyt hänet mukaani, — keskeytti Olga loukkaantuneella äänellä irroittaen Oblomovin käden omastaan. — Minä luulin ettei sinulla ole suurempaa onnea kuin saada olla minun kanssani…
— Ei olekkaan eikä toki voikkaan olla! — virkkoi Oblomov. — Vaan tuota, kuinka sinä yksiksesi…
— Siitä nyt ei kannata kauvan jankuttaa, puhelkaamme mieluummin muusta, — sanoi Olga huolettomasti. — Vaan kuulehan… No voi minua, olin aikonut jotakin sanoa, vaan nyt olen sen unhoittanut…
— Eikö se koskenut sitä, kuinka sinä yksin tänne pääsit? — tyrkytti
Oblomov katsellen rauhattomasti sivuilleen.
— Eikä koskenut! Mitä sinä yhä sitä samaa jankutat niin että aivan tympäisee! Mitä ihmettä minun pitikään sanoa…? No, jääköön sitten, perästäpäin kai muistan. Oi kuinka täällä on kaunista! Kaikki lehdet ovat varisseet puista; feuilles d'automne — muistatko Victor Hugo'ta? Kas tuolla on aurinko ja tuolla Neva virtaa… Voi mennään soutelemaan Nevalle…
— Mitä sinä? Jumala siunatkoon! Tällainen kylmä ilma ja minä olen vain pumpulipalttoossa…
— Minulla on myös pumpulipuku. Mikäs hätänä, mennään, voi mennään!
Olga läksi juoksujalassa menemään retuuttaen Oblomovinkin perässään. Tämä pani vastaan ja murisi, mutta oli pakoitettu kuitenkin istuutumaan venheeseen ja niin he läksivät.