Mutta Oblomov piti oman päänsä ja läksi kiireesti hänen kanssaan nousemaan puistoon, vaan Olga sitä vastoin käveli hiljaa nojautuen hänen käsivarteensa.
— Miksi pidät niin kiirettä? — puheli Olga. — Kulje hiljemmin, minun tekee mieli oleskella sinun kanssasi.
Ja neito alkoi astua vielä hiljemmin puristautuen Oblomovin olkapäätä vasten ja katsellen tätä likeltä kasvoihin, mutta Oblomov puheli hänelle raskaasti ja ikävästi velvollisuuksista ja veloista. Olga kuunteli häntä hajamielisen uupuneesti hymyillen, pää alaspäin painuksissa, silmät maahan luotuina tai jälleen liki hänen kasvojaan tähdättyinä sekä ajatteli kokonaan muita asioita.
— Kuule minua, Olga, — lausui Oblomov vihdoin juhlallisesti: — vaikka minä pelkäänkin että se sinussa herättää harmia ja että itse saan siitä sinulta nuhteita, olen minä kuitenkin pakoitettu suoraan sinulle sanomaan että me olemme menneet liian pitkälle. Minun velvollisuuteni on sanoa sinulle tämä.
— Mitä sanoa? — kysyi Olga kärsimättömästi.
— Sitä että me teemme sangen rumasti siinä kun tapaamme toisiamme näin salaa.
— Sitä sinä puhuit jo huvilassa kesällä, — virkkoi neito mietteissään.
— Niin, vaan silloin minä olin kokonaan hurmauksissani sinuun: toisella kädellä työnsin sinut luotani ja toisella pidätin. Sinä luotit minuun, vaan minä … ikäänkuin … petin sinut. Silloin olivat tunteeni vielä tuoreet…
— Vaan nytkö ne eivät enää ole tuoreet ja sinä alat ikävystyä…
— Ah en, Olga! Sinä tuomitset minua väärin. Minä puhuin tuoreista tunteista ja se sana ei saa antaa aihetta viisasteluun. Minulla on näet omantunnon tuskat sinun tähtesi: sinä olet vielä niin nuori ja tunnet vähän mailmaa ja ihmisiä ja senlisäksi rakastat sinä niin puhtaasti, niin pyhästi ettei sinulle edes juolahda päähänkään, minkä ankaran moitteen alaiseksi me molemmat itsemme asetamme sen kautta, mitä teemme — ennen kaikkea minä.