— Mitäs me sitten teemme? — kysyi Olga seisahtuen.

— Mitäkö? Sinä petät tätisi, poistut salaa kotoasi, määräät kohtauksen kahdenkesken mieshenkilön kanssa… Koetappa sanoa tätä kaikkea sunnuntaina vierasten läsnäollessa…

— Miksikäs sitä ei voisi sanoa? — virkkoi neito levollisesti. —
Kun sattuu, sanon kyllä…

— Ja sinä saat nähdä, — jatkoi Oblomov: — että se tekee tätiisi pahan vaikutuksen, naiset syöksähtävät ulos huoneesta ja herrat iskevät sinulle silmää viekkaasti ja julkeasti…

Neito jäi miettimään.

— Vaan mehän olemme — sulhanen ja morsian! — virkkoi hän.

— Niin kyllä, Olga kulta, — selitti Oblomov puristaen neidon molempia käsiä: — ja sitä ankarampia ja varovaisempia täytyy meidän siis olla joka askeleella. Minä tahdon ylpeästi taluttaa sinua käsikynkästä pitkin tätä samaa käytävää, mutta en salaa, vaan koko mailman nähden niin että kaikkein katseet taipuisivat sinun edessäsi kunnioituksesta eivätkä tähtäisi sinuun julkeasti ja viekkaasti ettei kenenkään päässä rohkenisi syntyä epäluulo, että sinä, ylpeä tyttö, saatoit suinpäin, unhoittaen häveliäisyytesi ja kasvatuksesi antaa houkutella itsesi rikkomaan velvollisuuden vaatimukset…

— Minä en ole unhoittanut häveliäisyyden, en kasvatuksen enkä velvollisuuden vaatimuksia! — vastasi Olga ylpeästi, irroittaen käsivartensa Oblomovista.

— Tiedän, tiedänhän sen, oma viaton enkelini, enkä minä sitä sanokkaan, vaan sitä sanovat ihmiset, mailma — eivät ne koskaan sitä sinulle anteeksi anna. Jumalantähden, koeta ymmärtää, mitä minä tahdon. Minä tahdon että sinä mailmankin silmissä olisit puhdas ja moitteeton niinkuin todellisuudessa olet…

Olga asteli aatteihinsa vaipuneena.