— Olen minä myös teidän yönuttunne tuonut alas ullakolta, — jatkoi emäntä: — sen voi paikata ja pestä, se on niin mainiota kangasta. Sitä saattaa vielä kauvan käyttää.
— Turhaan olette sen alas ottanut! Minä en sitä enää käytä, olen sen hyljännyt enkä sitä tarvitse.
— No, sama se, peskööt kuitenkin. Ehkäpä jolloinkin sen puette päällenne … ainakin häiksenne! — lisäsi emäntä naurahtaen ja lupsahuttaen oven kiinni.
Oblomov jäi korvat hörröllään, silmät muljollaan seisomaan ja uni oli äkkiä lentänyt tiehensä. — Hänkin siis tietää — kaikki sen tietävät! — siunaili hän vaipuen alas samalle tuolille, jota oli emännälle tarjonnut. — Voi sen viheliäistä Sakariiasta!
Taas voideltiin Sakariiasta "ilkeillä" sanoilla, taas sai Anisja käydä puhelemassa nenällään ja vakuuttamassa että hän "ensikertaa kuulee emännältä koko häistä, etteivät he siitä keskenään ole hiiskahtaneetkaan ja että kuinkas nyt häät olisivat edes mahdollisetkaan? Sen oli kenties keksinyt itse sielunvihollinen, ja hornan syvyys hänet nielköön, jos se ei ole totta; ja emäntäkin oli valmis ottamaan pyhänkuvan seinältä ja vannomaan, ettei hän ikinä ollut Iljinskin ryökkynästä kuullut puhuttavankaan, vaan oli morsiamella tarkoittanut jotakin aivan toista…"
Ja niin paljon lörpötteli Anisja että Ilja Iljisth lopuksi huiskautti kämmenellään häntä menemään tiehensä. — Vaan kun Sakariias yritti pyytämään lupaa saada seuraavana päivänä mennä vieraisiin vanhaan taloon Hernekadun varrella, niin antoi Oblomov hänelle sellaisen vieraskyydin että Sakariias vaivoin pysyi jaloillaan.
— Vai sinne sinun vielä pitäisi juosta juoruamaan, kun eivät siellä vielä sitä tiedä? Istu kotona! — lisäsi Oblomov julmistuneena.
Niin kului keskiviikko loppuun. Torstaina sai Oblomov jälleen kaupungin postissa Olgalta kirjeen kysymyksineen: mitä merkitsi ja mitä oli tapahtunut, koska hän ei ollut tullutkaan? Tyttö kirjoitti että oli itkenyt koko illan eikä ollut nukkunut juuri koko yönä.
— Voi minun enkelini, hän itkee vain eikä saa unta öisin! — huudahti Oblomov. — Hyvä-isä nähköön! Miksi hän rakastaa minua? Miksi minä rakastan häntä? Miksi me kaksi olemme sattuneet yhteen? Niin, se on kaikki Andrein ansiota: hän se on meihin kumpaankin iskenyt rakkautta kuin rokkoa. Mutta voi tätä elämää, millaista se nyt on: mielenkuohua on se vain ja alituista levottomuutta. Milloin saapuu rauha ja levollinen onni, milloin?
Ja äänekkäästi huokaillen heittäysi Oblomov seljälleen, nousi taas ylös, menipä vielä ulos kadullekkin yhä etsiskellen sielussansa elämän mallimuotoa, sellaista olemassa-oloa, joka myös olisi täynnänsä sisällystä sekä vierisi hiljalleen eteenpäin, päivä-päivältä, pisara-pisaralta, luonnon mykässä mietiskelyssä ja rauhallisesti puuhailevan perhe-elämän tyynen-tyynesti liikkuvissa ilmakerroksissa. Hän ei tahtonut sitä kuvaella itselleen tuollaiseksi leveäksi virraksi, jossa aallot pauhaten ja pärskyen syöksyvät eteenpäin, kuten Stolz oli kuvaellut.