— Jos te olette noin hyväntahtoinen, niin tehkää vain niin, — myönteli Oblomov: — mutta minua tosiaankin hävettää että te näin puuhaatte.
— Ei se mitään, mitäs meillä muutakaan on tekemistä? Kas näihin minä itse kudon jatkot ja nuo annan mummolle; huomenna tulee nato meille vierailemaan ja kun iltaisin ei ole mitään tekemistä, niin silloin otamme ja kudomme yhdessä. Jo se tuo meidän pikku Màshakin alkaa oppia kutomaan, vaan sukkapuikot siltä tahtoo aina käsistä tipahdella, kun ovat sille liian suuret.
— Vai että jo pikku Màshakin alkaa tottua? — ihmetteli Oblomov.
— Jumaliste, totta minä puhun.
— En tiedä, kuinka teitä kiittäisinkään, — puheli Oblomov katsoen emäntää yhtäläisellä mielihyvällä kuin oli aamulla katsonut lämpöistä juustopiirakkaa. — Olen teille sangen, sangen kiitollinen ja kyllä minä teidät pidän muistossa, varsinkin pikku Màshan: silkkileningin hänelle ostan kuni ostankin ja puen sen tytön kuin nuken.
— Mitä te nyt? Se on liikaa kiitollisuuden osoitusta! Mitäs hän silkkivaatteilla tekee? Ei sitä karttuunivaatteissakaan jaksa pitää, se kun kaikki tärvelee ja polttaa, varsinkin kenkänsä; ei ehdi torilta käydä ostamassa niin paljon kuin se kuluttaa.
Emäntä nousi lähteäksensä, ottaen sukat.
— Mihin teillä on semmoinen kiire? — sanoi Oblomov. — Istukaahan vielä vähän, minulla ei ole mitään työtä.
— Joskus toiste pyhäpäivinä — nyt ei, ja olkaa tekin niin hyvä ja tulkaa joskus meidän puolelle kahville. Nyt on minulla pyykin pesu ja täytyy mennä katsomaan, onko Akuliina siellä päässyt alkuun.
— No, jumalanhaltuun, en uskalla teitä pidättää, — sanoi Oblomov katsoen emännän jälkeen tämän niskaan ja käsivarsiin.