— Mitäs te tekisitte minun sijassani? virkkoi Oblomov katsahtaen kysyvästi Aleksejeviin, hämärästi toivoen että ehkäpä tämä jonkun lohdutuskeinon vielä keksii.
— Asiaa täytyy ensin ajatella, Ilja Iljisth, ei voi näin yht'äkkiä ratkaista, tiesi Aleksejev.
— Pitäisköhän kirjoittaa kuvernöörille vai mitä? kysyi Ilja Iljitsh hyvin miettiväisen näköisenä.
— Kukas siellä teillä on kuvernöörinä?
Ilja Iljitsh ei vastannut mitään, vaan vaipui ajatuksiinsa. Aleksejev oli vaiti ja näytti myös jotain mielessään harkitsevan.
Rutistaen kirjettä kourissaan antoi Oblomov päänsä painua käsiensä varaan ja nojaten kyynäspäillään polviinsa istui sillä tavoin muutaman hetken kovasti vaivattuna rauhattomien ajatustensa tulvasta.
— Voi jospa Stolz pian tulisi! sanoi hän: — hän on kyllä kirjoittanut kohta saapuvansa, mutta, lempo tiesi missä hän maleksii. Hän se kyllä kaikki sovittaisi ja järjestäisi…
Ja hän tuli taas alakuloiseksi. Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin havahti Oblomov ensimmäiseksi sekä lausui päättäväisesti ja vähällä nousten vuoteestaan:
— Kuulkaa, mitä tässä on tehtävä! Ja tehtävä mitä pikemmin, vähääkään vitkastelematta… Ensiksikin…
Samalla silmänräpäyksellä kuului etehisestä niin vimmattu soitto että sekä Oblomov että Aleksejev vavahtivat ja Sakariias lensi nuolennopeudella alas pankoltaan.