Oblomov katsahti kirjeen loppuun. — Kuukausi ja vuosi puuttuu, sanoi hän: — kuka tietää, ehkä kirje on virunut tilanhoitajan luona jo menneeltä vuodelta? Siinähän on puhe Juhannuksesta ja kuivuudesta. Ja hän säpsähti ja rupesi miettimään.
— Kuulkaas, pitkitti hän sitten, mitä te arvelette siitä että hän tarjoo pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen? Paljonko silloin jääpi? Paljonkohan sain minä viime vuonna? kysyi hän katsahtaen Aleksejeviin. — Enkö sanonut sitä teille silloin?
Aleksejev käänsi silmänsä laipioon ja koetti muistella.
— Pitää kysäistä Stolzilta, jahka hän tulee, jatkoi Oblomov: — muistaakseni sitä oli seitsemisen kahdeksisen tuhatta … se on huonosti kun ei tule pannuksi kirjaan. Nyt se minulle kiristää vain kuusi tuhatta.
Miten sitä sillä summalla elää? Minähän ihan kuolen nälkään!
— Miksi te niin hätäilette, Ilja Iljitsh? sanoi Aleksejev: — ei pidä koskaan joutua epätoivoon. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
— Vaan tehän kuulitte mitä hän kirjoittaa? Sen sijaan että lähettäisi minulle rahoja ja koettaisi minua jotenkin lohduttaa, hän ikäänkuin huvikseen saattaa minulle ainoastaan ikävyyksiä! Ja niin hän tekee joka vuosi! Nyt en enää saa olla oma itseni. Pari tuhatta vähemmän!
— Niin, se on suuri tappio, sanoi Aleksejev: — kaksi tuhatta ruplaa — ei se ole leikin asia. Puhuvat että tuo Aleksei Loginitsh myös on saanut tänä vuonna vain kaksitoista tuhatta seitsemäntoista tuhannen asemesta.
— Niin kaksitoista, vaan ei kuusi! keskeytti Oblomov. — Kerrassaan rappiolle on tilanhoitaja minut saattanut! Jos todellisuudessa niin käypikin että tulee katovuosi ja kuivuus, niin miksikä hän katkeroittaa minun mieltäni näin edeltäpäin?
— Ei tosiaankaan, alkoi Aleksejev, olisi pitänyt niin tehdä…Mutta mitä hienotuntoisuutta voipi odottaa raa'alta talonpojalta?