— Sama se, hae se käsiimme ja pian! komensi Oblomov.

— Itsehän tuota näyitte lukevan jotain kirjettä eilis-iltana, tiesi
Sakariias: — mutta senjälkeen en ole nähnyt.

— Missä se sitten on? virkkoi Ilja Iljitsh harmistuneena. — En suinkaan minä sitä ole nielaissut. Muistan aivan hyvin että sinä sen minulta otit ja panit tuonne jonnekkin. Mutta tuossahan se juuri onkin, katsos peijakasta!

Hän pudisti peittoa ja sen poimuista putosi lattiaan kirje.

— Näin te aina minun syykseni…

— No, no, ole nyt vähemmällä ja mene pois siitä! huudahti Oblomov. Sakariias lähti taas ulos ja Oblomov alkoi lukea kirjettä, joka oli kirjoitettu ikäänkuin kaljalla harmaalle paperille ja jossa oli tummanruskea lakkaleima.

"Armollinen herra" alkoi Oblomov lukea: "Teidän vapaasukuisuutenne, meidän isämme ja elättäjämme Ilja Iljitsh…"

Hän jätti lukematta joukon siunauksia ja terveyden toivotuksia sekä jatkoi keskeltä:

"Saan tietä anta sinun herralliselle armollesi, että sinun perintökartanossasi, rakas ruokkijamme, kaikki on onnellisesti. Viitettä viikkoa on meillä jo satamata. Niin että olemma vihastuttanu Herramme Jummalamme, koska on satamata. Sellaista kuivuutta eivät vanhatkaan muista: suvivilja on kuin uunissa poltettu. Talvi viljan on moniain paikon mato turmellu, moniain paikon hallat pannu. Myö olemma kyntäny pellot että niinkuin suvi viljan kylvöön, mutta emmä myö tietä, mitenkä oraat nousevat. Ehkäpä laupias Jummala armahtaa sinun herrallista armoasi, vaan itsestämme emmä huolehti, myö olemme valmiit nääntymään nälkään. Mutta Juhannuspäivänä karkasi entisten lisäksi vielä kolme talonpoikaa, Laptjev, Palotshof ynnä erikseen meni tiehensä se sepän poika Vaska. Mie ajoin akat miehiänsä kiinniottamaan, mutta ne akat jäivät sille reisulle, ja kuten olen kuullut asuvat ne Tselkissä, mutta Tselkkiin matkusti minun ristikummini Verhljaurista: tilanhoitaja oli hänet sinne lähettäny. Kuulkeehan, hyö olivat lähettäny sinne mokomallaisen masinan merien takaa, niin tilanhoitaja lähetti minun kummini Tselkkiin sitä masinaa kahtomaan. Mie puhelin kummilleni karanneista talonpojista, kumarsin ispravnikalle syvään ja tämä sanoi: 'anna valituskirja, niin silloin tehtään, mitä voitaan ja heirät lähetetäh takasi asumasijoilleen.' Mitään muuta ei hään sanonu, ja mie lankesin hänen jalkoihinsa ja itkien rukoilin häntä; mutta hään alkoi huutaa täyttä kurkkuva että 'mää tiehesi mää tiehesi! sinulle on kerran sanottu että kaikki toimitetaan, kun ensin jätät valituskirjan!' Mutta en mie jättäny mitään valituskirjaa eikä päivätyöläisiä ole mistään saatavissa, kaikki menevät laivatöihin Volkalle — niin tuhmaksi on nykykansa täällä tullu, oi elättäjämme ja isämme Ilja Iljitsh. Palttinaa emmä myö tänä vuonna lähetä markkinoille: kuivaus- ja valkaisuhuoneen olen minä lukinnu suurella lukolla ja olen pannu Sitshukin vahtimaan yötä ja päivää: hän on juomaton talonpoika, joka ei ryyppää paloviinaa ja jottei hän varastaisi mitään herran omaisuutesta, niin pitän mie häntä silmällä myös yötä ja päivää. Muut juovat hurjasti ja kerjäävät verovapautta. Verorästejä on maksamata ja kyllä myö tänä vuonna lähetämme sinulle tulot, voi sie meitän isäkultamme ja hyväntekijämme, tosin tuhannen tai pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen, jos ei pouta vain turmele viimeistäkin viljaa, ja sen myö varmasti lähetämme, josta myö sinun armollesi täten nyt ilmoitamme."

Senjälkeen seurasi uskollisuuden vakuutuksia sekä allekirjoitus: "Sinun tilanhoitajasi ja kaikkein alhaisin orjasi Prokofij Vitjegushkin, omakätisesti pitäen kiinni kirjoittajan kädestä." Sitten oli risti pantu nähtävästi osoittamaan tilanhoitajan kykenemättömyyttä kirjoitustaidossa. Tämän kirjeen kirjoitti mainitun tilanhoitajan sanoja seuraten hänen lankonsa Djomkka Krivoi.