— Ihme ja kumma, kun ajaa ulos kävelemään! — kähisi hän naurahdellen partaansa.
Miehet katosivat näkyvistä, mutta Anisja, ehdittyään lähimmäiseen katuristeykseen, istahti aidan taa ojan varrelle odottamaan, mitä tuleman piti.
Oblomov kuulosteli ja odotti: kas nyt tarttui joku pikkuportin kellorenkaaseen ja samalla silmänräpäyksellä alkoi koira vimmatusti haukkua ja riuhtoa ketjuaan.
— Kirottu koira! — mutisi Oblomov kiristellen hampaitaan, tempasi lakkinsa, syöksyi portille, avasi sen ja melkein sylissään kantoi Olgan portaille.
Olga oli yksin, Katja oli jäänyt odottamaan vaunuihin, vähän matkan päähän portilta.
— Oletko terve? Etkö olekkaan makuulla? Mikä sinua vaivaa? — kyseli
Olga pikaisesti riisumatta päältään saloppiaan ja tarkastellen
Oblomovia kiireestä kantapäähän, kun he olivat astuneet sisään
kabinettihuoneeseen.
— Nyt olen terveempi, kurkkuni on jo … melkein kokonaan … parantunut, — änkytti Oblomov koskettaen kaulaansa ja hiukan yskähtäen.
— Miksikäs et eilen tullut meille? — kysyi Olga katsoen Oblomoviin niin läpitunkevasti silmiin ettei tämä osannut sanaakaan sanoa.
— Kuinkas sinä rohkenit, Olga, lähteä tällaiselle käynnille? — sopersi Oblomov kauhistuksissaan. — Tiedätkö sinä, mitä sinä teet…
— Siitä puhumme perästäpäin! — keskeytti neito kärsimättömästi. —
Minä kysyin sinulta: mitä se merkitsee etten ole saanut sinua nähdä?