Seuraavana päivänä löysi Sakariias, siivotessaan huonetta, kirjoituspöydältä pienen naishansikkaan, tarkasteli sitä hyvän aikaa käsissään, naurahti ja antoi sitten Oblomoville.
— Onpa tainnut unehtua Iljinskajan neidiltä, — virkkoi hän.
— Sinä piru! — karjasi Ilja Iljitsh repäisten hansikkaan hänen kädestään. — Älä valehtele! Kuinka se voisi olla Iljinskajan neidiltä? Tämä on unohtunut ompelijattarelta, joka ajoi tänne makasiinista ottamaan mittaa minun paidoistani. Kuinka sinä uskallatkin semmoista keksiä!
— Miksi te minua piruksi sanotte? En minä sitä ole keksinyt! Tuolla talonväen puolellakin jo puhuvat…
— Mitä puhuvat? — kysyi Oblomov.
— Että kuulemma Iljinskajan neiti piikatytön kanssa on täällä käynyt…
— Jumala siunatkoon! — huudahti Oblomov kauhistuksissaan. — Mutta mistä kummasta he tuntevat koko Iljinskajan neitiä? Sinäkö se tai Anisjako on hänestä lörpötellyt…
— Yhtäkkiä pistihen Anisjan pää esiin etehisen puoleksi-avatusta ovesta.
— Etkö sinä häpeä, Sakariias Trofimitsh, tyhjiä siellä lavertamasta? Elkää kuunnelko häntä, herra kulta, — sanoi hän: — ei kukaan ole puhunut eikä mistään tiedä, sen vannon Kristuksen kautta…
— No ole nyt vähemmällä! — kahahti Sakariias hänelle vastaan huiskauttaen eukkoa kyynäspäällään rintaan. — Mitä sinä tukit nokkaasi sinne, missä sinua ei kysytä!