Anisja katosi. Oblomov uhkasi molemmilla nyrkeillään Sakariiasta ja nykäsi sitten kiivaasti oven auki talonväen puolelle. Agata Matvejevna istui lattialla ja kaiveli turkiksia vanhasta arkusta; hänen ympärillään virui läjittäin riepuja, pumpulivanuketta, vanhoja vaatteita, nappeja ja nahkakaistaleita.
— Kuulkaas emäntä, — lausui Oblomov lempeästi, vaikka mielenkuohussa: — minun palvelijani lörpöttelevät kaikellaista roskaa; elkää te jumalantähden heitä uskoko!
— En minä mitään ole kuullut, — sanoi emäntä. — Mistä he sitten lörpöttelevät?
— Siitä eilisestä vieraskäynnistä, — jatkoi Oblomov: — he puhuvat että muka eräs neiti on täällä käynyt…
— Mitäpä se meihin kuuluu, ketä hyyryläisten luona kulkee! — arveli emäntä.
— Niin, olkaa hyvä elkääkä uskoko — se on kerrassaan panettelua! Ei mitään neitiä ole ollut, minun luonani kävi vain eräs ompelijatar, joka valmistaa paitoja. Hän tuli ottamaan mittaa…
— Mistäs te tilaatte paitanne? Kuka teille ompelee? — kysyi emäntä vilkkaasti.
— Ranskalaisesta makasiinista…
— Näyttäkääs minulle sitten kun tuovat; minulla on näet tiedossa kaksi ompelutyttöä, jotka tekevät niin hienoa työtä ettei mikään ranskatar tee parempaa. Minä olen nähnyt näytteitä, kun he ompelivat kreivi Metlinskille eikä kukaan valmista hienompia paitoja. Ei nuo paidat, joita te nyt käytätte, mihinkään niiden rinnalla kelpaa.
— Hyvä, hyvä, minä panen muistiini. Mutta elkää te jumalantähden vain luulko, että täällä olisi käynyt mitään neitiä…