Tarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon muuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen esitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran välttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja ikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä joskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan, kuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli hän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin voivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.
Aleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä tärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi itsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja unelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia ikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi kuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen niin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja pikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme vuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin olla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua, puhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta — niin siinä oli hänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä tasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja mielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen tahansa.
Muita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne vain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät yhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov tosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä puhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni kuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat molemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen, mikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa ja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla ei Oblomov sitä tahtonut käsittää — mutta ne sekoittivat siihen hänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet heistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.
Yksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut hänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja koko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin — niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti rakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä syystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se henkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.
Hän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä hyvänsä.
4.
— Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi karvaisen kätensä Oblomoville. — Mitä sinä siinä näin myöhään maata rötkötät kuin mikäkin pölkky?
— Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov vetäen peittoa korviinsa.
— Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. — Heh, ota, ota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta herra yhä piehtaroipi sängyssään!
Hän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä pidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne suoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.