— Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.
— Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! — päivälliseen asti sinä siinä olisit pötköttänyt… Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet, vanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!
— Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten haukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti silmäillen Tarantjevia. — Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut kuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.
— Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! — karjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin ohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja seisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.
— Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää — minä lähden pois … jupisi hän mennen takaisin ovelle.
— Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä hänestä hätyytät? — sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna minulle mitä tarvitsen!
Tämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti
Tarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.
Oblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi väkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja vaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana istumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä pomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja lopuksi hankasi häntä harjalla.
— Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.
— Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: — mene sinä siksi aikaa pois…