— Ah, oletteko tekin täällä? — kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen Aleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili Oblomovia. — Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette täällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin juuri kaikesta teille sanoa…
— Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti
Aleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.
— Vai ei sukulaisia! — no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka palvelee siellä…? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.
— Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti
Aleksejev selittää: — eikä minulla ole sellaista sukulaista.
— Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri samanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen esinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.
— Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan
Alekseitshiksi.
— No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta suuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.
— En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli
Aleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.
— Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. — Mutta se näkyy olevan sitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti samalla nuuskaa nenäänsä: — kuulkaas, miksi ette ole hankkinut ranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. — Niin, mokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt, pitkitti Tarantjev. — Minä otin häneltä kerran — pari vuotta siitä on aikaa — viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa se nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi nyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden perästä, missä vain tapasi, huomautti: "kuulkaa, se teidän pikku veikanne?" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei siinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi: "Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt maksaa." Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi minua kaikkien kuullen solvaista: "Olen köyhä mies, tarvitsen itse rahani!" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi… Ikäänkuin minä en olisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille vietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! — Mutta annappas yksi sikaari, veli Oblomov.
— Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen hyllyä.