Kaksikerroksisessa talossa, jonka toinen sivu oli sitä katua vasten, jonka varrella Oblomov asui, vaan toinen rantakadulle päin, istuivat saman päivän iltana yhdessä yläkerran huoneista Ivan Matvejevitsh ja Tarantjev.
Tämä oli niin sanottu "laitos", jonka ovien edustalla seisoi kaikkiaan pari kolme tyhjää ajoneuvoa, sillä itse ajurit istuivat alakerrassa käsissään höyryävät teevadit; yläkerta oli näet määrätty Viipurinpuolen "herroja" varten.
Ivan Matvejevitshin ja Tarantjevin edessä pöydällä seisoivat teekojeet ja pullo rommia.
— Puhtainta jamaikkaa, — sanoi Ivan Matvejevitsh kaataessaan vapisevalla kädellä itselleen lasin rommia: — älä ylenkatso, kuoma, kestitystä.
— On sitä sinulla, mistä kestitäkkin, eikös olekkin? — virkkoi Tarantjev. — Talo olisi siihen lahonut, vaan sellaista asukasta et olisi saanut mistään.
— Aivan oikein, aivan oikein, — keskeytti Ivan Matvejevitsh. — Ja jos vielä asiamme vetelee ja Zatjertti matkustaa kylään, — niin silloin tulee vielä kaupanpäälliset ja harjakannut juodaan!
— Vaan sinä olet vähän itara, kuule kuoma, sinun kanssasi täytyy tinkiä, — puhui Tarantjev: — viisikymmentä ruplaa sellaisesta asukkaasta!
— Pelkään että se itse siitä kuitenkin vielä matkalle vääntäytyy, — huomautti Ivan Matvejevitsh.
— Älä hätäile! Mihinkäs sen siitä luulet luistavan. Et ajamallakaan häntä nyt pois saisi.
— Vaan entäpä häät? sanovat sen menevän naimisiin.