— Minä pelkään vain niitä häitä! sanoi Ivan Matvejevitsh.
— Niitä et tarvitse pelätä. Muista minun sanani.
— Jottako niin? — virkkoi Ivan Matvejevitsh iloisesti. — Vaan sepä kun hännystelee sitä minun sisartani … — lisäsi hän kuiskaten.
— Häh, mitä sanot? — suhahti Tarantjev kummastuneena.
— No, sitäpä en olisi unissanikaan uskonut! — ihmetteli Tarantjev töin tuskin tointuen hämmästyksestään. — Vaan entä sisaresi?
— Mitäpäs hän? Tunnethan sinä hänet — pehmyt kuin vantu! sanoi Ivan Matvejevitsh ja löi nyrkkinsä pöytään. — Mitäpä se osaisi etujaan valvoa!
— Mitäpä se osaisi etujaan valvoa! Sillä on ihan lehmän luonto: saat sitä pieksää, saat sitä halailla — se vain myhähtelee kuin tamma kaurapussin ääressä. Toinen hänen sijassaan… no voi lempsatti! Vaan minä aijon pitää heitä silmällä — ymmärrätkös, miltä tämä haiskahtaa!
11.
"Neljä kuukautta! Vielä neljä kuukautta pinnistyksiä, salaisia kohtauksia, epäilyttäviä henkilöitä ja merkitseviä hymyilyjä!" ajatteli Oblomov noustessaan ylös Iljinskein portaita. "Hyväjumala, milloin tästä tulee loppu? Vaan Olga se kiirehtii että jo ilmoitettaisiin tänään tai huomenna. Hän on niin järkähtämätön ja taipumaton. Häntä on niin vaikea saada vakuutetuksi…"
Oblomov sai kulkea melkein Olgan huoneeseen asti ennenkuin tapasi ketään kotona. Olga istui pienessä vieraskamarissaan makuuhuoneen edessä syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen.