— Rakastanut sinua: se on loukkaus sinua vastaan! Olga hymyili sääliväisesti.
— Siitä, — puhui Oblomov painaen alas päänsä: — että sinä olet erehtynyt minun suhteeni… Ehkä sinä annat minulle anteeksi, jos muistat, kuinka minä sinua varoitin edeltäpäin että olet vielä häpeävä ja katuva…
— Minä en kadu. Minusta tuntuu vain niin pahalta, niin pahalta … — sanoi neito ja pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa.
— Minun tilani on huonompi, — lausui Oblomov: — vaan minä olen tämän ansainnut. Mutta minkä tähden sinä noin tunnet kärsimystä?
— Ylpeyteni tähden, — vastasi Olga: — minä olen saanut rangaistuksen siitä että liiaksi luotin omiin voimiini — kas tässä minä erehdyin enkä siinä, mitä sinä pelkäsit. En minä haaveillut nuoruuden enkä kauneuden kukka-unelmia, vaan minä luulin että minä sinuun saan elävän hengen puhalletuksi, ja että sinä vielä voit elää minun tähteni — mutta sinä oletkin jo aikoja kuollut. Minä en edeltäpäin huomannut tätä erehdystä, vaan odotin yhä ja toivoin … vaan nyt se on lopussa! … — sai hän vaivoin ja huokaisten sanotuksi ja istuutui vaijeten tuoliin.
— En jaksa seisoa, jalkani niin vapisevat… Kivikin olisi tullut eläväksi siitä, mitä minä olen sinulle tehnyt, — jatkoi neito nääntyneellä äänellä. — Nyt en enää tee mitään, en ota askeltakaan enkä edes mene Kesäpuistoon, sillä kaikki on hyödytöntä — sinä olet kuollut! Myönnätkö tämän, Ilja? — lisäsi hän sitten hetkisen vaiti oltuaan. — Etkö koskaan ole minua moittiva siitä että minä ylpeydestä tai oikusta erosin minusta? Oblomov pudisti kieltävästi päätään.
— Oletko vakuutettu siitä ettei meillä ollut mitään muuta jäljellä ja ettei ole enää mitään toivoa?
— Niin, — sanoi Oblomov: — se on totta… Mutta kentiesi sentään… — lisäsi hän sitten epävarmasti: — vuoden perästä…
Hän ei hennonnut näin äkisti antaa lopullista kuoliniskua onnensa haaveelle.
— Luuletko sinä todellakin että sinä vuoden perästä saisit asiasi ja elämäsi kuntoon? — kysyi Olga. — Ajattele tarkoin!