— Kuules Olga, älä katso minua noin, se tuntuu niin hirveältä! — äänsi Oblomov. — Minä olen uudestaan ajatellut asioita ja huomannut että pitää järjestää kokonaan toisella tapaa … — jatkoi hän sitten asteettain alentaen ääntänsä, takertuen sanoissaan ja koettaen päästä tuon hänelle uuden ajatuksen perille, mikä ilmeni neidon silmissä, herkillä kulmakarvoilla ja huulilla. — Minä olen päättänyt itse matkustaa kylään, yhdessä asiamieheni kanssa … jotta sitten siellä… — sopersi hän tuskin kuultavasti.
Olga oli vaiti ja katseli Oblomoviin tutkivasti kuin aave.
Oblomov aavisti himmeästi, millainen tuomio häntä odotti ja tarttui jo hattuunsa, mutta vitkasteli kysymästä, sillä hänestä tuntui hirveältä saada kuulla kohtalonsa ratkaisun, joka ehkä oli armahtamaton. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja kysyi muuttuneella äänellä:
— Olenko minä ymmärtänyt oikein?
Olga kallisti päänsä verkalleen ja leppeästi alaspäin myöntämisen merkiksi. Vaikka Oblomov kyllä oli ehtinyt arvata hänen ajatuksensa, niin hän nyt kuitenkin vaaleni ja jäi seisomaan neidon eteen.
Olga näytti hiukan nääntyneeltä, mutta niin levolliselta ja järkähtämättömältä kuin kivinen patsas. Tämä oli sitä yliluonnollista rauhaa, jolloin yhteen kohti keskittynyt ajatus tai hämmentynyt tunto yhtäkkiä antavat ihmiselle kaiken itsensähillitsemis-voiman, mutta ainoastaan yhdeksi silmänräpäykseksi! Hän näytti haavoittuneelta, joka kädellänsä puristaa rintansa haavaa saadakseen sanotuksi loppuun mitä tahtoo ja sitten kuollakseen.
— Olet kai ruvennut minua vihaamaan? — kysyi Oblomov.
— Mistä? — äänsi Olga heikosti.
— Kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt…
— Mitä sinä sitten olet tehnyt?