— Ei se vaarallista ole, — sanoi Katja: — hän pani pitkälleen ja lähetti minut pois, sitten minä siellä kävin ja hän istui nojatuolissa.
Oblomov palasi jälleen vierashuoneeseen ja kallisti taas korvansa ovea vasten — mutta ei kuullut mitään.
Hän naputti hiljaa sormellaan oveen — ei vastausta.
Hän istuutui ja rupesi miettimään. Paljon hän ajatteli ja harkitsi näinä puolenatoista tuntina, paljon muutoksia tapahtui hänen ajatuksissaan ja paljon uusia päätöksiä hän mielessänsä haudoskeli. Lopuksi pysähtyi hän siihen aikomukseen että itse matkustaa asiamiehensä kanssa kylään, mutta sitä ennen pyytää tädiltä suostumuksen häiden viettoon, julkaisee kihlauksensa Olgan kanssa, antaa Ivan Gerasimovitshille toimeksi asunnonetsimisen sekä ottaa itse pienen lainan … sen verran vain mitä tarvitsee häiden viettoon.
Tämän velanhan voi helposti maksaa niistä rahoista, jotka saa viljasta. Mitäs hän tyhjää niin olikin nolostunut tuonoin? Voi hyväjumala sentään, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä! Ja siellä kylässä he sitten yhdessä asiamiehen kanssa panevat toimeen veronkannon; niin, pahimmassa tapauksessa voi kirjoittaa Stolzille: tämä antaa rahaa ja saapuu sitten järjestämään Oblomofkan mainioon kuntoon, hän teettää uusia teitä joka paikkaan, rakennuttaa siltoja ja puuhaa kouluja… Ja sitten he siellä Olgan kanssa elävät! … Voi taivas kuinka onnellista siitä tulee! Miten kumman lailla tämä kaikki ei ennen ollut hänelle päähän juolahtanut?
Yhtäkkiä tuli Oblomovin niin helppo ja hauska olla, hän alkoi kävellä nurkasta nurkkaan vieläpä naksautteli hiljalleen sormiaankin, oli melkein huudahtamaisillaan ilosta, meni Olgan ovelle ja alkoi hiljaa kutsua häntä iloisella äänellä.
— Olga, Olga! Kuule mitä minulla onkaan sanottavaa! — puheli hän painaen huulensa kiinni oveen. — Sinä et sitä mitenkään arvaa…
Hän oli jo myös päättänyt olla menemättä koko päivänä pois Olgan luota, vaan jäädä odottamaan tädin tuloa. "Tänään ilmoitamme hänelle suhteemme, ja minä ajan täältä kotiin sulhasmiehenä!"
Ovi avautui hiljaa ja Olga ilmestyi sisään. Oblomov katsahti neitoon, ja hänen mielensä masentui yhtäkkiä ja hänen ilonsa ikäänkuin suli vedeksi: Olga oli aivankuin vähän vanhettunut. Hän seisoi siinä kalpeana, puristetuin huulin, liikkumattomana ikäänkuin jäisissä kahleissa, mutta hänen silmissään oli omituinen loisto ja jokaisessa piirteessä piili jännitettyä sisällistä elämää.
Oblomov luki hänen silmistään päätöksen, mutta millaisen? — sitä ei hän vielä tiennyt, hänen sydämmensä alkoi vain tykyttää levottomammin kuin koskaan ennen. Tällaisia hetkiä ei ollut milloinkaan sattunut hänen elämässään.